Kiva päivä!

Oukhei, elämässäni on tänään tapahtunut kaksi kivaa asiaa ja yksi tyhmä (ja samalla ilmaisukykyni on laskeutunut viisi vuotiaan tasolle)

1) JEEEHEEE, joku otettiin traineeksi isoon jenkkiasianajotoimistoon Pariisiin, international arbitration departmentiin. Dream come true (tai siis olisi, jos ne pirulaiset vielä maksaisivat kunnon palkkaa.). Joku olen siis minä. Tämä tarkoittaa sitä, että olen vielä ainakin heinäkuun alusta joulukuun loppuun täällä. Jei. Kai. Täytyy miettiä miten voin pukeutua kivasti jakkupuku/suorat housut/kauluspaita-lookiin päivästä toiseen... Onkohan se mahdollista?

2) Näiden hyvien uutisten johdosta kävin ostamassa kahdet kengät yhteensä 30 eurolla, joiden ovh. oli yhteensä 90 euroa. Jippijei.

3) Tyhmä asia: Ääliöputkimies ei ole vieläkään käynyt, vesi on ilmeisesti vaurioittanut kylppärin seiniä. Paska. Soittaessani sedälle hän ilmoitti unohtaneensa minut täysin.

Olen löytänyt uuden sarjan, nyt kun Desperate Housewives, Grey’s Anatomy, Sinkkuelämää ja Frendit on kaikki katsottu: Dharma&Greg. Ei yhtä hyvä kuin neljä edellistä, mutta pitää minut kuitenkin valveilla puolen yötä.

Olipas syvällinen postitus.

Tässä on kuva yhdestä ihmeestä, jota todistan päivittäin: ranskalaiset opiskelijat jonottavat ikuisuuuksia päästäkseen sisään kirjastoon.

Blues in the City

Katsoin juuri Sinkkuelämää-sarjan kuudennen tuotantokauden ja minulla on hassu olo. Tuossa tuotantokaudessahan Carrie on Pariisissa ja potee koti-ikävää. Jotenkin tutun ja turvallisen kaipuu tarttui minuunkin, vaikka olenkin jo ollut täällä jonkun aikaa ja ystäväpiiri ym. kuviot ovat vakiintuneet. En niinkään kaipaa Suomea, vaan ystäviäni ja elämäntapaani siellä (ja vähän myös suomalaista suklaata ja ruisleipää). Tosin tähän saattaa tietysti vaikuttaa se, että olen Suomessa aina lomalla, kun taas täällä velvollisuuksien (i.e. opintojen) parissa. Tosin tämä coup de blues saattaa olla seurausta vilkkaasta viikonlopusta, jonka jälkeen olen yhtäkkiä yksin. Perjantaina olin tyttökavereiden kanssa Pariisin yössä ja pääsin kotiin kello kuudelta. Lauantaina heräsinkin sitten yhdeltä iltapäivällä... Aika hyvä tulos mielestäni.

Kaksi kaveriani ovat ottaneet tavoitteekseen tustua joka viikonloppu yhteen Pariisin puistoista ja tänä viikonloppuna oli vuorossa Luxembourgin puisto, jonka vieressä asun. Sain siis kunnian liittyä tähän puistovalloitukseen ja lauantaina kolusimme pari tuntia tätä Kolmesta Muskettisoturistakin tuttua puistoa. En tullut ottaneeksi kuvia, täytynee korjata asia piakoin, kyseessä on meinaan sen verran hieno paikka. Kutsuin itseni kaverilleni lounaalle (kello viideksi...), ja sain samalla tuon kyseisen Sinkkuelämän tuotantokauden lainaksi. Sen parissa menikin sitten lauantaiyö, kun vihdoin päädyin ”lounaalta” kello kahden aikaan aamulla kotiin. Viikonloput onnistuvat aina sekoittamaan päivärytmini täydellisesti! Pääsen nukkumaan kello kolmen ja kuuden välillä ja herään kello yhdentoista ja kahden välillä. Maanantaiaamut ovatkin sitten rattoisia... Toivottavasti tämä kuulostaa jonkun muunkin mielestä tutulta, enkä ole aivan yksin rappiolla!

Luxembourgin puiston puurivit ovat pelottavan suoria!

Mika ja alex, puistokävelyseurani.

Sinkkuelämää on siitä inhottava sarja, että sitä katsoessa haluaa aina lähteä ostoksille! Tai oikeastaan minun ei niinkään tee mieleni lähteä ostoksille, kuin omistaa kaikki maailman ihanat vaatteet. Tosin en ole ihan varma olisivatko luomukset yhtä hyvännäköisiä minun päälläni (koko 38) kuin Carrien päällä (koko 32). Oijjoijoi, mutta katsokaa nyt näitäkin kuudennen tuotantokauden kuvia! Ah! En tiedä missä käyttäisin kaikkia noita ihania mekkoja, mutta väliäkö sillä!

http://www.hbo.com/city/look/

Haluaisin vielä pikaisesti purkaa mieltäni yhdestä yhteiskunntamme syvimmistä ongelmista: miksimiksimiksimiksimiksi kaikkein ihanimmat kengät ovat korollisia? Tai oikeastaan kysymykseni on väärin aseteltu. Miksi korot tekevät kengistä usein niin paljon kivemmat kuin korottomista? Olen pitkä. En mikään ihan tolkuttoman pitkä, mutta pitkä kuitenkin. Korot jalassa olen pidempi. En siis ikinä käytä korollisia kenkiä. On vääryyttä, että on olemassa niin paljon kauniita korollisia kenkiä, katsokaa nyt Sinkkuelämää-tyttöjenkin jalkoja. Tiedän, että on ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että naisen tulee aina käyttää korkoja (terveisiä Riikalle... =), mutta en mielelläni kulje Pariisissa ”171 senttiä+korot”-pitkänä, kun suurin osa väestöstä on puolet siitä. (Kylläkyllä, Pariisissa suurin osa ihmisistä on noin 85-90 senttisiä. Täällä ei olla kovin pitkiä =).

Mutta katsokaa nyt näitäkin sulottaria... Ja kaikki alennettuja www.laredoute.fr :ssä. Pyh.

Vielä lauantaipäivän asu pikaisesti: Ruskeaa ja valkoista. Neule Mangosta (Pariisi), toppi Promodista (Pariisi), farkut Vero Modasta, Converset jostain.Laukku kirpparilta (minulla on tästä isompi –ja kivempi- versio, jonka olen saanut isoäidiltäni, mutta jota yritän vähän varoa), korvikset H&M ja kaulakoru Nizzasta, jostain pikkukaupasta. Pahoitteluni kuvien laadusta, ne on otettu kännykällä. Kamera oli hukassa, mutta löytyi onneksi (kaapistani). Ja saatuani Suomesta hitusen huolestuneen puhelun tämän kuvan johdosta, haluaisin tarkentaa etten ole raskaana, enkä edes kovasti lihonut. Paita vain roikkuu hassusti (yeah, right.)

Ja perjantain, vaikk'ei tästä juurikaan saa selvää (tämäkin on kännykällä otettu kuva): Paita Kookaï, pikee Zara, koru italialainen pikkutori, Farkut Esprit ja ne samat vanhat JonaK:n saappaat Pariisista.

Sekamelska postitus

On se kyllä kumma juttu kuinka jotkut marssivat ulos luentosalista ja muistavat heti kaiken, mistä on puhuttu. Toisilla taas ei ole hajuakaan luennon aiheesta. Minä kuulun yleensä näihin "toisiin". Tosin selailin tänään joitain muistiinpanojani esitelmää varten ja saatoin keksiä syyn tähän muistini vajaavaisuuteen: tuppaan aina välillä piirtelemään paperini täyteen. Eikä se ilmeisestikään edesauta oppimisprosessia. Alla viime viikon kv kauppaoikeuden (vas.) ja kv sopimusoikeuden luentomuistiinpanot. Kyllä minä johonkin keskityin!




Oikeastaan tämän päiväisessä postauksessa on kaksi pointtia: 1)vikistä päivän rankkuutta 2)hehkuttaa uutta ihanaa takihkoani (eli melkein takkiani. En oikein tiedä miten määrittelisin sen).

Siis ensin tästä päivästä (ainoastaan takihkosta kiinostuneet selatkoon suoraan alas=): minulla oli tänään tapaaminen yhdessä toimistossa kello 18.30. Tulin jo neljäksi kotiin, jotta ehtisin laittaa itseni pieneksi (musta hoikentaa...) ja sieväksi. Peseydyttyäni, kuivattuani hiukset, kerättyäni tarpeelliset paperit ja pukeuduttuani, meikkasin hieman viime tipassa ja tietenkin pudotin ripsiväriharjani (Miksi näin käy aina kiireessä!!!! Kiireessä onnistuu myös yleensä maalaamaan puolet luomesta ripsivärillä...Älytöntä, luulisi nyt sen verran osaavan tähdätä.). Kiroillen möngin nostamaan sitä ja huomasin, että vessani lattialla, seinän vieressä oli soma pieni vesilammikko. Ja tarkemmin katsottuna yhdestä pienestä putkesta suihkusi iloisesti vettä.
Asuntoni oli kuin pommin jäljiltä viskottuani kaikki vaatteeni kiireessä pitkin poikin. En siis halunnut soittaa kiinteistövälittäjälle, jotta hän tulisi käymään.

Soitin putkimiehelle. Hän ilmoitti olevansa vapaa seuraavana aamuna. En siis voinut muuta kuin ilmoittaa kiinteistövälittäjälleni ja ryhtyä hysteeriseen tavaroiden raivausoperaatioon kauluspaidassani ja suorissa housuissa. Kiinteistövälittäjä pyysi minua tuomaan hänelle avaimet tai odottamaan kello seitsemään, jolloin hän voisi tulla käymään. Lähdin viemään avaimia, enpä juuri muutakaan voinut. Tässä vaiheessa kello oli jo 17.50. Ennen lähtöäni soitin toimistoon ilmoittaakseni, että saatan myöhästyä hieman. Vastaanoton neiti pyysi jättämään puhelinnumeroni, jotta herra, jonka kanssa minulla oli tapaaminen voisi soittaa minulle takaisin. Matkalla ihmettelin kun puhelua ei kuulunut. Kaivoin kännykkäni esille huomatakseni, että olin ottanut vahingossa väärän puhelimen mukaani (minulla on sekä suomalainen että ranskalainen numero, molemmille samanlaiset puhelimet), eli minua ei mitenkään saisi kiinni. Saavuin toimistolle juuri ja juuri ajoissa, hikisenä ja räjähtäneenä. Onneksi tapaaminen meni edes jota kuinkin siedettävästi, mutta huhhuh mitä ravia kirmailin koko iltapäivän!

Muttamutta, sitten jotain, joka pelasti tämän iltapäivän: harmaa (juujuujuu, harmaa) takkisysteemi, jonka ostin -70% alesta tattarataa... 17 eurolla. Se sopii kivasti vähän hienompiinkin tilaisuuksiin, joita varten minulla toistaiseksi ei ollut mitään. Nämä itse räpsityt (yksi peilin kautta...tulee ihan irc-galleria mieleen:) kuvat eivät ehkä ole kuvamaailman parhaimmistoa, mutta niistä saa varmaan jonkunlaisen idean takista.

Moraalinen krapula

"Give the award to 10 people whose blogs bring you happiness and inspiration and make you feel happy about blogland. Let them know by posting a comment on their blog so they can pass it on. Beware you may get the award several times."

Tämä tipu on tänään niin iloista siipikarjaa, ettei kukaan. Mahtava muotiagentti sekä Jonna (HAH!HAH! Tein elämäni ensimmäistä kertaa hyperlinkkejä! HAH!) palkitsivat minut "you make my day" -ansiomerkillä.
Nyt on tilanne sellainen, että minä olen vasta pyörinyt niin vähän aikaa (ja sen verran passiivisesti) tässä ihmeellisessä blogien mikä-mikä-maassa, että aion vähän pantata. Bumerangina lähtisi sama maininta molemmille takaisin, mutta se ei liene pelin hengen mukaista. Kehun siis muuten vaan: aivan mahtavia tekstejä (ja kuvia), luen joka kerta yhtä ilolla näitä luksusluokan blogeja!

Ainoa kenelle nyt pistän viestin eteenpäin on Milano , joka kertoilee riemastuttavasti italialaisen kylän elämästä. Muut yhdeksän panttaan ja lähden ristiretkelle riemuisaan blogimaailmaan tavoitteenani bongata helmet, joita ryhdyn seuraamaan.

Pääsin tänä aamuna vihdoin kaupungille pyörimään alennusmyynteihin. Oli kuin emoalus olisi kutsunut minut kotiin, kun astuin ensimmäiseen kauppaan: puolet Kookaïsta oli alennettu -50 %:lla. Voi sitä onnea! Jo pelkästään punaisten ”soldes” -lappujen näkeminen sai minut hyvälle tuulelle, saati sitten vaatteiden koskettelu, kokeilu ja haistelu (uudet vaatteet tuoksuvat ihanalle!). Kulutettuamme tunnin – ja muutaman hassun euron – kyseisessä kaupassa, suuntasimme ystäväni kanssa kohti seuraavaa maanpäällistä taivasta. Kadulla minulle tuli kuitenkin hieman vaivautunut olo, sillä joka toinen nainen tuntui tuijottavan minua. Perussuomalaisena olin tietenkin heti varma, että raahaan vähintäänkin metrin pituista vessapaperin palaa perässäni tai minulla on musta rispiväriviiva poskessa. Ystäväni piiiiiiiitkien vakuuttelujen jälkeen (kiitos Ophélielle kärsivällisyydestä...) uskoin vihdoin, ettei minussa ollut mitään erikoista ja jatkoimme matkaa. Olimme jo kuluttaneet yli puolet päivän budjetistamme, joten suuntasimme kohti Morgania, sillä sieltä emme juuri koskaan löydä mitään kivaa (liikaa hiluja ja rimpsuja). Siellä sama tapahtui taas: myyjätyttö tuijotteli minua, kun kuljin vaatehyllyjen välissä. Kun olimme lähdössä, hän pysäytti minut ja tiesin saavani vihdoin selville mikä minussa oli vikana. Yllätyksekseni hän ryhtyikin kehumaan huiviani ja halusi ehdottomasti tietää mistä se oli peräisin! Jatkoin matkaa nenä pystyssä ja hymyilin kuin aurinko jokaiselle vastaantulevalle tuijottelijalle.
Huivini/shaalini, jota ihailtiin.

Ja nyt illalla tätä kirjoittaessani fiilis on vähän toinen, sillä: Uh, olen pahoinvoiva. Tämä on seurausta itsetuhoisesta tavastani käydä pari kertaa kuukaudessa kaupassa ostamassa mitä päähän pälkähtää ja syödä kaikki moska kerralla, periaatteella ”minä ansaitsen tämän”. Teen näin tenttikausina kun on oikein rankkaa, tenttikausien jälkeen kun olen päässyt vaikeasta putkesta, sellaisena päivänä kun en ole ehtinyt syödä ja nälkä kalvaa vatsaa, tai muuten vain jos minusta tuntuu, että ”ansaitsen” pienen herkkuhetken. No, ainakin ansaitsen sen jälkeisen ähkyn, jos en muuta. Tänään minun oli saatava brietä. Kävelin vesisateessa sateenvarjotta kaupan kautta kotiin ja ostin brietä, omenia, blinejä ja blinien päälle erilaisia möhkiä sekä pähkinöitä ja rusinoita. Humps vaan, ja kaikki oli kadonnut.
Tämän lisäksi minua vaivaa moraalinen krapula, vaikka ostin päivällä ainoastaan kaksi paitaa, joita oikeasti tarvitsin paitatilanteeni ollessa hitusen huolestuttava. (ok, ja yhden hihattoman villapolon, jota en välttämättä tarvitse, mutta joka oli kiva ja maksoi 8,5 euroa). Ja silti minulla on huono omatunto, kun tiedän että vuokra kolkuttelee ovella. Tarvitsisin myös ihan matalakorolliset kengät, mutta en edes halunnut mennä kenkäkauppoihin. Ja tämäkin tarve on todellinen, sillä minulla on tiedossa kahdet cocktailkutsut, toiset helmikuussa Pariisissa ja toiset maaliskuussa Wienissä. Minulla on kaunis hopeanharmaa mekko (meinasin tänään Kookaïn -50%:n alennusmyyntilappujen edessä sortua 44 euron ihanaan mekkohörsytykseen, mutta tilini saldo kertoi, ettei nyt ollut sen aika), mutta ei minkäänlaisia kenkiä (tai hyvä on, ollanpa rehellisiä: minulla olisi varmaan kymmenen vaihtoehtoa. Mutta ne kaikki ovat Suomessa ja minä Pariisissa). Tästä huolimatta, en edes sovittanut ainuaakaan paria. Taidan olla kipeä.



Tällä kadulla on lähin ruokakauppani. Välillä tekee hitusen mieli eksyä vaateostoksille...

Ryppykammoiset: silmät kiinni, älkää katsoko tätä kuvaa! Tähän Gina Tricotin mekkoon tarvitsisin kengät. Löysin aika kivat hopeiset, satiiniset, joissa oli rusetit. Toisaalta olisi hauskaa laittaa jotkut vähän värikkäämmät kengät piristämään kokonaisuutta, mutta en ainakaan vielä osaanut inspiraatiota.



Hmmmmm... ehkä minun vaatekaappini kaipaa väriremonttia. Vaatteeni tuppaavat olemaan mustia, ruskeita, valkoisia tai harmaita. Onneksi sekaan mahtuu vähän keltaista ja turkoosiakin, jottei ihan kuolisi tylsyyteen...
Molemmat näistä paidoista ovat Kookaïsta, -50%. (muistaakseni 25 ja 35 euroa, tai jotain sellaista). Oikeanpuolimmaisessa on alla H&M:n t-paita (Jonna tunnistanee omansa)

Juu, ruskeaa... Tämä neuletoppipolosysteemi on Mangosta (8,45e!!!) ja näyttää aika ankealta roikkuessaan henkarissa. Mutta se on oikeasti ihan vekkuli päällä, ja siitä saa kaikenlaisia hauskoja juttuja aikaan yhdistelemällä.

OKOKOKOKOKOKOKOKOKOKOKOKOK ostin myös ruskean kietaisutopin. Tämä asianajotoimistossa ravaaminen on ilmeisesti kaivanut minusta esiin varsinaisen konservatiivipukeutujan, en aina ole näin tylsä!!!!

Olemisen sietämätön keveys

Ah, mikä viikonloppu! Torstaina mieletön kiire ja koulustressi saivat hetkellisen lopun, kun kello 18.00 palautin tämän jakson viimeisen työn. Nyt olen viikon ”lomalla” (vain yksi esitelmä tehtävänä) ja aion ottaa ilon irti. Viikonloppuna olen nukkunut, syönyt, lukenut ja käynyt ulkona.

Perjantaina näin vanhoja nizzalaisia kavereitani, jotka ovat päätyneet minunlaillani Pariisiin. Ennen heidän tapaamistaan kävin ystävälläni Ophéliella syömässä ja parin viinilasillisen jälkeen olimme mahtivedossa. Kikatellen ja kiljuen menimme metrolla tapaamispaikkaan (vain tunnin myöhässä).

Pariisissa törmää ihmisiin, joita ei luultavasti tulisi ikinä tavanneeksi Helsingissä. Olen tavannut taiteilijoita, laulajia, näyttelijöitä, runoilijoita... ennen joulua eräs valokuvaajatuttumme kutsui meidät tutustumaan juuri hankkimaansa studioon, jossa kävi ilmi, että hän kuvaa mm. Brasilian ja Espanjan Vogueen. Perjantaina seuraamme liittyi kaverimme kaveri, ”maailman kaunein poika” -Alexandre. Puhuimme opinnoistamme ja Alexandre oli melko hiljainen. Kysyin siis kohteliaisuudesta mitä hän puuhaa. No, Alexandre on malli, ja takana on vähän hiljainen kausi, kun muotiviikot olivat ohi. Viimeksi hän on ollut Kenzon ja Armanin catwalkeilla. Onneksi kesämuodin catwalkit ovat taas käynnissä, niin eivät Alexandre-parankaan päivät (ja illat) käy pitkäksi. Tulin yhtäkkiä todella tietoiseksi vaatteistani.

Ophélie tuli luokseni yöksi ja kävelimme (taas kerran kikattaen ja kiljuen) McDonald’sin kautta luokseni, herätäksemme seuraavana päivänä kello 12.

Lauantai-iltana oli taas uloslähdön aika. Olimme istuskelemassa lounge-barissa ja näimme jotain, joka sai aikaan mahtavan väittelyn välillämme: viimeisillään raskaana oleva nainen ravasi vähän väliä tupakalla. Minä ja Sophie olimme sitä mieltä, että vastaava käytös on anteeksiantamatonta. Ophélie taas kohautteli olkiaan, ilmoitti ettei pitänyt sitä tippaakaan shokeeraavana ja pyöritteli silmiään Sophien kertoessa sata kertaa kuultuja lääketieteellisiä todisteita tupakan haitoista sikiölle. Erosimme siis asteen kiukkuisina, mutta nukuin silti kuin pieni vauva kello kahteen asti. Mahtavaa!

Ophélie, Sophie ja Mojitot Le Blocissa

Höpöhöpöosuuteen (koska kaikki yllä oli silkkaa syväluotaavaa pohdintaa)

Zion poponi ja H&M:n pilkkupolvisukat (joissa rusetit takana, oih!) pelastivat perjantain asukriisini:

Kulahtanut Zaran takkini (jonka tosin ostin vasta viime syksynä, mutta laatu ei tainnut olla mitään ihan huippuluokkaa...) sai uutta ilmettä InWearin alesta löytyneellä vyöllä ja 2,5 euron kirpparilaukulla:

Työhaastattelu aavekaupungissa

Luxembourg ei muuten sitten ole mikään bileparatiisi. Tiistaiaamuna lähdin junalla tähän pankkimaailman keskukseen työhaastattelua varten. Saavuin paikan päälle kello yhdeltä ja haastatteluni alkoi vasta viideltä, joten minulla oli aikaa tutustua kaupunkiin. Luxembourg on erikoinen (diplomaattinen versio sanasta ”outo”). Ensinnäkin, vierivieressä oli pieniä herttaisia piparkakkutaloja ja isohkoja uusia lasihökötyksiä, vailla minkäänlaista harmoniaa (tosin tässä saattaa nyt olla pieni ”pata kattilaa soimaa” –tilanne, sillä en ole aivan varma Helsingin arkkitehtuurin harmoniasta. Mutta ilmeisesti meillä päin yritetään). Toiseksi, missään ei ollut ketään. Kävelin söpön pienen aukion läpi, jolla oli kaupungintalo ja turisti-info. Aukiolla ei ollut ketään. Lähdin kulkemaan pitkin pikkukujia ja vartin päästä vastaani tulivat ensimmäiset ihmiset. Kun tähän lisää vielä harmaan sään ja tihkusateen, voitte kuvitella, että kaupungissa oli asteen aavemainen tunnelma.

Kauppakadut olivat hitusen eläväisempiä, mutta -70% kylteistä huolimatta suurin osa liikkeistä odotti turhaan asiakkaitaan. (Käytin tilaisuutta hyväkseni ja ostin viidellä eurolla topin.)

Pyörittyäni aikani, lähdin suunnistamaan kohti toimistoa, jossa minulla oli työhaastattelu. Kerroin vastaanotossa, että minulla oli tapaaminen herra X:n ja herra Y:n kanssa. Muuten ihan hyvä, mutta Y oli neiti. Toivottavasti vastaanoton tytön mielipidettä minusta ei tiedustella päätöstä tehtäessä... Haastattelu meni kahta tilannetta lukuunottamatta ihan mukavasti. Nämä kaksi hetkeä ovatkin sitten kertomisen arvoisia.

1) Herra X: ”Ymmärtänette, että aloittelevien työntekijöiden työajat eivät ole samat kuin pitkään talossa oleiden.” Minä: ”Kyllä, totta kai. En erityisemmin pelkää työntekoa ja joka tapauksessa olen tottunut tekemään pitkää päivää.” Herra X: ”Hyvä, eli teillä ei ole mitään sitä vastaan, että vapaille viikonlopuille on heitettävä hyvästit, eikä toimistolta yleensä pääse lähtemään ennen yhdeksää?” Minä: ”Kä.....” Kyllä, sanavalintani oli ”kä”. Ei ehkä kovin osuvaa, mutta en sillä hetkellä järkytykseltäni saanut muutakaan suustani ulos.

2) CV:ssäni lukee kielitaitoni kohdalla: saksa, taso ”scolaire”. Eli koulusaksa. Eli huono saksa. En ole kuullut, enkä puhunut sanaakaan saksaa viiteen (5) vuoteen. Kun kello alkoi lähetä kuutta ja ajattelin jo, että kaikki oli mennyt ihan mukavasti, Herra X kysyi sopiiko minulle, että vaihdamme kielen saksaan. Tiesin Herra X:n olevan saksalainen ja neiti Y:n luxembourgilainen. Eli vastapäätäni oli kaksi ihmistä, joille en voisi solkottaa saksalaisella aksentilla sujuvasti siansaksaa ja väittää lausuneeni juuri ulkoa Saksan perustuslain. Kävin pikaisesti päässäni läpi vaihtoehtoni, joita sillä hetkellä keksin kolme: a) vastaan ei, totean että oli kiva käydä kääntymässä ja livistän paikalta niin nopeasti kuin kintuistani pääsen, b) esitän kammottavaa yskän kohtausta ja puhkun rohinan välistä, että muuten minulle kävisi hienosti, mutta nyt on vähän huono hetki, jos vaikka puhelimitse sitten myöhemmin? c) vastaan kyllä ja häpäisen itseni.

Vastasin kyllä. Ja joku ylempi voima lähetti ilmeisesti saksalaisen enkelin supisemaan korvaani, sillä selviydyin jota kuinkin kunnialla. Mongerteluni jälkeen Herra X katsoi Neiti Y:tä ja totesi, että sehän meni ihan mukavasti ja että he olivat kuulleet paljon huonompiakin esityksiä. (Haluaisin välittää viestin heille, jotka ovat näiden huonompien esityksien takana: OIKEASTI?????? Laitoitteko oikeasti CV: seenne puhuvanne saksaa?????)

Haastattelun loputtua kirmasin pikapikaa viimeiseen Pariisiin lähtevään junaan (kello 19.12. Luxembourg ei ole mikään julkisten kulkuvälineiden paratiisi) ja nyt odottelen vastausta.

Luxembourgissa on hieno linna

Herttainen aukio (tyhjillään). Pahoittelen kuvien rajausta, mutta puolustaudun sillä, että minulla oli todella kylmä ja paljon tavaraa. Sen lisäksi satoi, joten räpsin vähän minne sattui.

Kaupungintalo herttaisella aukiolla

Kummallisen seimikaupan ikkuna

Ruuhka-aika vanhassa kaupungissa. Luxembourg näyttää paikoitellen ihan Disney-kaupungilta!

Luxembourgissa oli maailman siistein leikkipuisto: laivan sisällä oli liukumäkiä, kiipeilytelineitä, köysiratoja ynnä muuta mukavaa.

Päivän päätähti: viiden euron luxembourgilainen toppi.

Yliopiston luottojuoppo ja vauvakutsujen ohjelma

Eilen illalla, kun astuin yliopiston lukusalista ulos, minua tervehti vanhan viinan haju. Ajattelin, että viemäreissä täytyi olla jotain vikaa, tai sitten perjantai-ilta oli jättänyt minuun pysyvämmät jäljet kuin olin osannut kuvitellakaan. Kuljin pitkin tyhjää käytävää ja haju voimistui voimistumistaan. Astuin palo-ovista portaisiin ja olin törmätä humalaiseen, joka kuori tyynesti mandariinia tiedekuntamme kolmannessa kerroksessa. No, eipä siinä mitään, lauantaisin yliopistolla on tilaa.
Kyseessä oli yliopistomme luottojuoppo, joka asustaa kirjaston ja tiedekuntarakennuksen välisellä kadulla. Joka aamu hän käy hakemassa Metro-lehden kirjaston ovelta, lukee uutiset ja täyttää ristisanatehtävät. Ilmeisesti akateeminen henki on tarttuvaa.

Asiasta toiseen: Haluaisin tässä välissä päästää ilmoille yleisen hätähuudon: mitä ohjelmaa voi järjestää babyshoweriin? Yksi parhaista kavereistani on raskaana, ja meidän on siis hyvinä ystävinä järjestettävä vauvakutsut. Eli: tyttölauma, vaippakakkuja ja vauvapuhetta. Luvassa eivät välttämättä ole mitkään vuoden villeimmät bileet, etenkin kun paikalle on tulevan äidin toiveesta kutsuttu sekalainen lauma ihmisiä, joiden yhteensopivuus ei ole huippuluokkaa. Päätimme siis, että tilaisuus kaipaa ohjelmaa. Mutta mitä??? Toistaiseksi paras numero, jonka olen keksinyt on ”tunnista kenen julkkiksen vauva-palkintona rintapumppu” –peli, enkä ole ihan varma onko se seuraleikkien eliittiä. Ideoita otetaan siis vastaan!

Sitten päivän vaateosastoon:
Sunnuntai on paras päivä shoppailla, sillä kaupat ovat kiinni. Tosin kulmillani on melko helppo vastustaa houkutuksia myös kauppojen ollessa auki, hinnat kun eivät aina tunnu istuvan opiskelijabudjettiin. Alla on kuva kadullani olevan vaatekaupan näyteikkunasta, jossa on aina esillä jotain, johon ihastua.

Nyt vasemmalla oleva kokonaisuus inspiroi minut viettämään lauantaipäiväni tällaisissa vaatteissa:

(Kiinnostuneille: Saapat JonaK Pariisi, hame Naf Naf Pariisi, Poolo H&M ja koru Lindex)

Muotiblogi vs. blogiblogi

Olen löytänyt sisäisen rauhan blogini suhteen. Blogiani lukee ymmärtääkseni kolme ihmistyyppiä (siis minähän en kategorisoi ihmisiä!): 1) Ystäväni, joita kiinnostaa kaikenlainen hömppä etenkin koskien Pariisin muotia 2) Sukulaiseni, joita ei voisi vähempää kiinnostaa kaikenlainen hömppä, varsinkaan koskien Pariisin muotia ja jotka haluavat pikemminkinkin lukea kuulumisiani 3) Muutama satunnainen bloggari, joita kiinnostaa mikä ketäkin. Tosin tämänkin lukijatyypin kohdalla olen taipuvainen uskomaan, että Pariisi ja vaatemaailma kiinnostavat enemmän kuin tuulimaailma.

Mieltäni on kalvanut kysymys siitä, miten saisin tyydytettyä kaikkien toiveet. Ja olen keksinyt ainakin jonkun näköisen ratkaisun: blogimerkintäni tulevat koostumaan kahdesta osiosta. Ensimmäisessä on päivän/viikon/kuukauden teksti (riippuen kirjoitusaktiivisuudestani) ja toisessa päivän/viikon/kuukauden vaate- tai muu materiahömppä.

Ja tyylilleni uskollisena: aloitan päätökseni täytäntöönpanon huomenna. Tai viimeistään ylihuomenna.

Turvavaate ja terroristiuhka

Nimestään huolimatta tämän kertainen blogitekstini ei keskity kypäriin, turvakenkiin ja kuulosuojaimiin. Ei siksi, etteikö niistä olisi varmasti paljon mielenkiintoista kerrottavaa, ne eivät vain toistaiseksi kuulu päivittäistavaroihini. Tosin tilanne saattaa muuttua, sillä Pariisissa on jonkin asteen terroristiuhka, kaupunginjohtaja on asetettu tiukennettuun suojelukseen ja Al Qaïda on ilmoittaunut haluavansa tuhota Sarkozyn. Eli tällaisia leppoisia tunnelmia täällä päin.
Mutta siis, itse asiaan: turvavaatteisiin. Jokaisella taitaa olla yksi ”maailman mukavin vaate”, jossa on mukava pyöriä kotona kun tietää, ettei lähde minnekään eikä kukaan ole tulossa kylään. Kyseessä on yleensä ruma rätky, jossa ei ikimaailmassa kehtaisi laittaa nenää oven ulkopuolelle. Minun turvavaatekaappini sai joululomalla uuden tulokkaan, johon olen jo uskomattoman kiintynyt: äitini – tai luultavasti isoäitini – vanhan villatakin. Takki henkii mukavuutta, lämpöä ja kodin turvaa. Se on täyttä villaa, jota suurin osa keinokuituräteistäni ei ole ikinä nähnytkään. Se lämmittää siis ihanasti miniyksiössäni, jonka yksinkertaisista ikkunoista tuuli puskee sisään.
Eikä se edes ole ruma, mikä on muille turvavaatekaappini vaatteille aikamoinen järkytys. Nytkin istun se päällä kirjoittamassa tätä (vaikka totta kai minun tulisi olla vääntämässä graduani). Turvavillatakki päällä terroristiuhat, ynnä muut huolet tuntuvat maailman kaukaisimmilta asioilta. En taidakaan enää ikinä ottaa tätä pois päältäni (paitsi ehkä tulevia työhaastatteluja varten. Saa nyt nähdä.).

Pidennetyn ostotapahtuman iloja ja suruja

Tyhmä, tyhmä blogiharrastus. Olen hallinnut hienosti ostoksiani. Lähinnä siksi, että rahanpuutteeni on yhä sitä tasoa, että jatkan itseni ravitsemista riisillä ja purkkimaissilla. Mutta nyt mieleni tekee uutta digikameraa. Olen toki havitellut moista laitetta jo jonkin aikaa, mutta blogin myötä haave on kasvanut tarpeeksi ja lähenee jo pakkomiellettä. Tosin en voi ainoastaan syyttää tästä uutta blogiharrastustani, vaan syyttävä sormi on myös käännettävä kohti entistä kameraani, joka katkaisi hyvin toimineen suhteemme pari viikkoa sitten ja kieltäytyy menemästä päälle. Oikeastaan haluaisin oikein kunnon digijärkkärin, mutta ajattelin pysyä haaveissani realistisella tasolla ja tyytyä johonkin perusvehkeeseen. Se, mikä tekee tämän tyyppisistä ostoshaaveista hauskan on, että niiden toteuttamiseen menee aikaa. Jos haluan vaikka ostaa mustat saappaat, minulla on usein tietty idea siitä, mitä haen. Tämän idean kanssa pyörin kaupoissa ja joko löydän sitä vastaavat saappaat, tai sitten haaveeni muokkautuu löytämieni saappaiden mukaiseksi (tosin tässä vaiheessa minun on myönnettävä, etten vieläkään ole ihan vakuuttunut ovatko Zio-saappaani kivemmat kuin Espritin beiget, jotka löysin alennuksesta, mutta jotka jätin ostamatta sopivan koon puuttuessa. Eli haaveen mukautumisteoriani ei ole vielä aivan absoluuttisesti todistettu).
Mutta digikameran osto on aivan toista. Ensin annan itselleni budjetin. Sitten surffailen netissä vertaillen kameroita, jotta löydän parhaan budjettiini istuvan kameran. Sen jälkeen totean, että vain muutamalla kympillä enemmän saan hitosti paremman laitteen. Joten muokkaan hieman budjettiani. Jolloin tajuan, että minulle aukesivat kokonaan uudet markkinat ja surffaan uudelleen netissä vertaillen uuden budjettihaarukan kameroita. Usean vertailun – ja apusoiton isälle – jälkeen päädyn johonkin vehkeeseen. Tämän jälkeen etsin halvimman tarjouksen kyseisestä kamerasta ja vihdoin ostan sen. Kyseinen ostotapahtuma kestää siis kaikkineen helposti viikon (tai kuukauden, jollei rahatilanteeni koe ihmeparannusta) ja odottaminen, jossa tavallisesti olen surkean huono, tekee vihdoin hankitusta kamerasta viisi kertaa makeamman palkinnon.

Kaikki tämä pulina sanoakseni, että haluaisin uuden kameran, enkä vielä ole moista hankkinut. Ymmärtänette, että tästä on tulossa pitkä ja vaivalloinen prosessi.

Riisiä ja maissia

Tehtäköön näin aluksi kaksi asiaa selväksi: 1)asun kopissa. Pariisi on toki ihana ja mukava, mutta aivan hervottoman kallis. Siksipä me opiskelijat majailemme kuin kaniinit koloissaan. 2) Teen koulutyöt aina viime hetkellä. Tällä hetkellä minulla on viikko aikaa saada kaksi isoa työtä valmiiksi. Ei kovin hyvältä näytä, mutta kovasti yritän polskia pinnalle.
Tänä iltana, kun tulin koulusta kotiin minua odotti masentava näky: papereita ympäri miniasuntoani. Ei tämä sinäänsä ollut mikään yllätys, itsepähän ne olin sinne levitellyt edellisenä yönä pakertaessani esseen parissa. Suunnistin jääkaapille, joka oli maitopurkkia, juustoraastetta ja muutamaa jugurttia lukuunottamatta typötyhjä. Ja silloin mieleni kirkastui. Olin nimittäin Suomessa lomaillessani päättänyt, että tässä kuussa voisin sijoittaa ruokarahani jalkoihini (ja siis henkiseen hyvinvointiini): olin saanut kesätyöpaikaltani läksiäislahjaksi Zion lahjakortin ja tammikuun aleissa suunnistin tähän Helsingin kenkäparatiisiin. Sieltä mukaani tarttuivat kahdet kengät, yhdet ihanat ihanat saappaat ja toiset ihanat ihanat avokkaat.
Aseteltuani nämä uudet lelut eteeni, puputin tyytyväisenä kanin kopissani kanin ruokaa (riisiä ja maissia, namnam). Välillä on sitten mukavaa olla materialisti.

Ihmeellinen, ihmeellinen virtuaalimaailma

Vuoden sisällä tietokonetuntemukseni on kokenut mullistuksen: käytän aktiivisesti messengeriä, olen luonut facebook-profiilin ja nyt jopa blogin! Mieletöntä, minusta on tulossa todellinen taitaja. Idea blogista tuli ystävältäni Jonnalta, joka pitää ihanaa blogia (tässä pienen promon paikka: http://dots-dots-jonna.blogspot.com/). Annan hänelle todella aktiivisesti neuvoja siitä, mitä kuvia sinne tulisi laittaa ja mistä kertoa. Jonna-paralla meni hermot, ja niin pienen painostuksen jälkeen päädyin luomaan oman sivustoni. Sitä paitsi, mitä sitä muuta yliopistolla tekisi. Olen tällä hetkellä tiedekuntani kirjastolla Pariisissa, ympärilläni on pelkkiä väitöskirjantekijöitä, jotka keskittyvät intensiivisesti työhönsä. Keskitynhän minäkin.

Tässä lista tavoitteistani blogini suhteen, saapa nähdä saanko täytettyä ne:
1) Kirjoitan ainakin kerran viikossa. Sanottakoon nyt sunnuntaisin.
2) En halua pitää perinteistä "mitä tein tänään"-päiväkirjaa, koska maailmassa on paljon mielenkiintoisempia asioita.
3) Haluan kuvata Pariisia ja elämääni täällä, fiiliksiä, tapahtumia ja vaatteitavaatteitavaatteita.