Mitään en saa aikaiseksi...

Päiväni kuluvat tällä hetkellä jota kuinkin näin: herään noin kello kahdeksan, aamiainen ja muu trallallanlaa, jonka jälkeen kirjastolle. Istun kirjastolla erinäisiä taukoja lukuunottamatta noin kello seitsemään. Tämän jälkeen vatsani mouruaa kurjasti ja raahustan kotiin syömään ja katselemaan sarjoja ja muuta hömppää. Että ei blogini nimi turhaan ole "Urbaanielämää Pariisissa", on tämä meno sen verran hurjaa ja urbaania. Viime aikoina olen katsonut seuraavat kotkotukset: melko yllätyksettömän Grey's Anatomyn päätösjakson, huonon "Good Luck Chuck" - elokuvan (pidän kyllä välillä ääliöhuumorista, mutta ohhoh...), hauskan "Paksuna" - elokuvan (en juuri ole fanittavaa ihmistyyppiä, mutta Katherine Heigl on kyllä ihan nätti), romanttisen "Playing by heart" - elokuvan (Iiiihhana Sean Connery) ja tänään aion katsoa "Paris, je t'aime". Voinpahan vähän fiilistellä kuinka makeassa paikassa asun, jos joskus sattuisin työntämään nenääni ihmisten ilmoille.

Yllättävän hyvän "Paksuna" - elokuvan tapahtumakuva.


Playing by heart-elokuvassa on aikamoinen tähtikaarti: Sean Connery, Gillian Anderson, Angelina Jolie, Ryan Philippe, Gena Rowlands...
Kuvat

Mikä ihme muuten suomalaisia elokuvien nimiä vaivaa? Tuo Playing by Heart on suomeksi "Rakkauden kuusi oppituntia". The Notebook on "Rakkauden sivut" (ok, näen kyllä logiikan, mutta silti. Rakkauden sivut, voiko kuulostaa elokuva tylsemmältä?), 27 Dresses "Hääkuumetta", jne. No juu.

Olin eilen lähdössä ulos. Siis ihan oikein tosissani olin, meinasin ja halusin kovasti. Mutta kotiin päästyäni totesin, että en todellakaan jaksa. Pariisissa on torstaisin paljon "After work" - bileitä. Kello 19 ja kello 21 välillä sisäänpääsyn hinnalla (noin 15-20 euroa) on tarjoilla buffet ja open bar. Eli ruokaa ja juomaa. Eli minun pitäisi kaiken järjen mukaan olla ensimmäisenä lasi ja lautanen kourassa klubeissa jonottamassa. Vaan enpä ole vielä kertaakaan saanut sitä aikaiseksi. Eilen piti testata, mutta saimme kaikki kolme, joiden menojalka alunperin vipatti sellaisen väsymys kohtauksen, että mitään ei kyllä pystynyt tekemään. Kutsutimme itsemme Laurien kanssa Sébastienille ja sinne suuntasinkin nenäni hyvän ruuan ja seuran perässä.



Flyerit täältä

Jäipi biletys tälle päivälle ja after workit (taas kerran) ensi torstaille. Olin toisen kaverini Sébastienin luona syömässä ja istumassa iltaa. Missasimme viimeisen metron, joten turvauduimme kaupunkipyöriin. Jos satutte tulemaan Pariisiin ja jos satutte olemaan liikenteessä suhteellisen promilletoomina kello yhdentoista ja kello viiden välillä yöstä, suosittelen kaupunkipyörien kokeilemista. Liikenne on silloin laantunut ja Pariisi yöllä pyörän selässä on aika mahtava. Poljin Seinen vartta, ihan rannassa, jonne autot eivät pääse. Rannat olivat täynnä nuoria, joista osa istuskeli, osa jutteli, osa söi, osa joi. Osa jonglöörasi tulella ja osa leikki koirien kanssa. Ei ole vähään aikaan harmittanut niin paljon kuin tänään kotiin ajaessani, ettei sattunut kamera mukaan.


Sushia ja konemusiikkia

Kyllä osaa apinaa laiskottaa. Heräsin yhdeltätoista, mikä on aika perussunnuntaimaista minulta. Mutta koska kirja oli sopivasti parvella, en pistänyt varvastakaan lattialle ennen kello (nyt vähän hävettää myöntää) kahta. No, sainpahan sen romaanin luettua. Siivoilin vähän ja arvoin kaksi tuntia jaksanko lähteä hakemaan take away sushia vai tilaanko jotain kotiin (kaapeissani ei ole mitään). Sain jonkun reippailupuuskan ja kävelin kaikki kymmenen minuuttia raa’an kalan perässä. Nyt on sitten masu täynnä miso keittoa, kalaa ja riisiä, enkä tasan saletisti liiku enää mihinkään tänään.
On ollut aika vilkasta viime aikoina. Torstaina näin ysiluokkalaisen Ella-serkkuni pikaisesti (mikä tarkoitti Fazerin sinistä ja Sisuja, namnamnam). Ella oli ollut luokkansa kanssa Nancyssa vaihtariluokkansa luona ja heillä oli hetki aikaa Pariisissa ennen koneen lähtöä. Ja anteeksi nyt vaan, mutta missä vaiheessa minusta tuli niin vanha, että kahdeksan vuotta minua nuorempi serkkuni on peruskoulun viimeisellä luokalla??? KAHDEKSAN VUOTTA nuorempi... huhhuh. Torstai-iltapäivän ja oikeastaan alkuillankin vietin konferenssissa, lähinnä odottaen loppucocktailia. Muutaman shampanjalasillisen ja usean cocktailpurtavan jälkeen lähdimme vähän Pariisin ulkopuolelle parin kaverin kanssa, viettääksemme –taas kerran- perjantain terrassilla auringossa. Täydellistä euforiaa häiritsivät vain kaksi seikkaa: 1) kaverin saamarin koira, joka karkasi ja jota etsimme pari tuntia. Ajoin muuten ensimmäistä kertaa autoa Ranskassa, sillä olin ainoa, jolla oli kortti. Ja vielä manuaalivaihteista, jollaiseen en ole lainkaan tottunut. Noh, ei tullut kolareita. Elukka oli loppupeleissä naapurin kiimaisen nartun luona (kuulostipas sovinistiselta... mutta kyseessä oli siis oikeasti kiimainen narttu), jonka isäntä ruokki Emiliä koiran herkuilla. 2) Luin kahdeksan tuntia kansainvälistä talousoikeutta.
Eilen olikin sitten taas yhdet synttärit, tällä kertaa ystäväni Audreyn. Syötyämme (ja, myönnettäköön, hieman juotuamme) Audreylla muutaman kymmenen ihmisen voimin, suuntasimme keskustan yöelämään. Ennen Ranskaan muuttoani harrastin mota vuotta tanssia. Jazzia, modernia, showta, hiphopia, streetiä, balettia, jopa vähän steppiä, breikkiä, poppingia ja lockingia. Keikkailin, kisasin ja treenasin. Ja näiden tanssivuosien tuloksena seisoin lauantai-iltana tanssilattian reunalla, enkä uskaltautunut tanssivien ihmisten sekaan. Päädyimme tietämättämme yhden vakkariklubiemme house-iltaan. En yksinkertaisest ymmärrä sitä musiikkia. En housea, en trancea, en tecnoa, en mitään jumpumpum-musiikkia. Ihmiset hytkyivät ja tärisivät kuin sähköiskun saaneet jänikset. Yritin hetken loikkia mukana, mutta siitä oli kyllä kaikki sulo niin kaukana, että silkasta itsekunnioituksesta jätin suosiolla tanssilattian muiden vallattavaksi. Niin uncoolia, unhipia ja kaikkea muuta un-tyylikästä ja un-muodikasta kuin se onkin, minä tanssin mieluumin radioR&B:n, kasaripopin, ysärirockin tai oikeastaan minkä tahansa muun tahtiin kuin jyskyttävän konemusiikin.

Synttärimenoa

Synttäripiknik ja päätösjaksoja

Oi, oliko vähän kiva päivä eilen! Tai oli ja ei, miten sen nyt ottaa. Ensin tajusin, että tililläni on... miinus 394 euroa. Kivakivajee. Sitten kävi ilmi, että sähköyhtiö oli ”vähän” arvioinut väärin sähkönkulutukseni, ja nostanut 270 euroa. Sillä saa aika paljon sähköä 15 neliöön. Soitin sähköyhtiöön ja saan rahat takaisin heinäkuussa. Nyt ryhdyn siis suureen taistoon EDF:ää vastaan (jolla on muuten maailman huonoin palvelu), jotta ääliöt palauttaisivat rahani aikaisemmin. Huh. Mutta kivaa oli se, että oli Lauran synttärit. Ja sehän tarkoitti tietenkin aamushoppausta Laurien kanssa lähikulmillani Lauran synttärilahjaa etsiessä (Laura ja Laurie. Jep.). Ostimme neidille kolme toppia. Olisihan sitä voinut olla vähän omaperäisempikin, mutta tiesimme, että kaikki mitä löysimme miellyttäisi. Yhden nappasimme Espritiltä ja kaksi H&M:stä. Minuun iski aikamoinen shoppauskärpänen, mutta tilini miinus 394 luvut mielessäni, en ratkennut kertaakaan. Hankimme myös piknik-tarvikkeita ja suuntasimme Luxembourgin puistoon. Namnamnamnam.
Alla Laurie, Laura ja mansikkatorttu:


Ja voi hyvät ihmiset, illalla katsoimme viimeiset Desperate Housewives jaksot! Mitämitämitä? Mitä ratkaisuja! Ääh... Tekisi niin mieleni vauhkota niistä enemmänkin, mutta en viitsi pilata heidän iloa, jotka eivät vielä ole saaneet tätä loistosarjaa päätökseen. Mutta OMG (kuten me suomalaiset sanomme)... Kun pääsin kotiin katsoin Gossip Girlin päätösjakson ja OMG taas kerran! Mitä ihmettä sitä tarvitsee järkyttää pienen katsojan mieltä valitsemalla loppuratkaisuja, jotka eivät vastaa odotuksia. Tosin Gossip Girlistä en ollut yhtä kauhuissani, koska sarja ei suoraan sanottuna ole mielestäni mitenkään erityinen, katson sitä lähinnä vaatteiden ja asusteiden takia – kuten luultavasti 80 prosenttia muistakin katsojista. Ja voi näitä asuja, taas kerran!



Pidin suuresti Vanessan asusta, mutta eipä siitä löytynyt yhtään kuvaa edestä päin, kun Vanessa ei ole yhtä stara kuin nuo kaksi muuta.



Kuvat täältä

Ja vielä viimeiseksi: Pariisissa on ravintola nimeltään "Dans le Noir", joka tarkoittaa suomeksi ”pimeässä”. Konsepti on todella omaperäinen ja mielenkiintoinen: kaikki tapahtuu mitä absoluuttisimmassa pimeydessä, joten ruokailu ja kaikki muukin tehdään tunnustelemalla ja ruokavaihtoehdoissa täytyy vain luottaa tarjoilijoiden sanaan. Henkilökunta on sokeaa ja paikan ideana onkin tutustuttaa meidät ”näkevät” sokeiden maailmaan, jotta voisimme hetken ymmärtää minkälaista olisi elää näkemättä mitään. Ruokasalissa ei saa liikkua ilman henkilökunnan apua. Roolit siis käännetään ylösalaisin: normaalisti näkökykyisistä tulee riippuvaisia sokeiden avusta. En ole itse vielä ehtinyt (tai ollaanpa nyt rehellisiä: saanut aikaiseksi) paikan päälle, kirjoitan enemmän kokemuksesta, kun jonain päivänä oikeasti käyn siellä syömässä. Ravintolan menestyksen johdosta toinen samanlainen on nykyään jo Lontoossakin.


Ihmisiä menossa sisään ravintolasaliin sokean oppaan ohjaamana:

P.S. 1 On muuten hemmetin kiva kirjoittaa maailman tyhjänpäivisimmistä asioista j alatailla jotain hömppäkuvia Gossip Girlistä, kun ympärillä istuu hirveän tärkeän näköistä väitöskirjantekijää, jotka juuri ja juuri suvaitsevat sanoa "hei" meille pienille tuleville maisteriparoille. Tekisi niin mieli vinkaista, että "Tulkaapa tyypit katsomaan mitä syväluotavaa tämä bimbo tekee"!
P.S.2 Hätähuuto: kun lataan bloggeriin kuvia, saan vain hyperlinkin tai jonkun muun hienon nimisen litanian eteeni, eli en pääse yhtään muokkailemaan kuvia. Mikä avuksi?

Partytime in Paris

Huomasin tässä muutamia blogeja lukiessani, että suurin osa elleivät kaikki blogin kirjoittajista ovat onnellisesti parisuhteen huomassa. Itse olen tällä hetkellä sinkuhko/hankalasti määriteltävässä elämäntilanteessa/ei-seurusteleva, mutta ei nyt mikään ihan sikasinkkukaan. Oli miten oli, painan menemään Pariisin yössä melkoisen myöhään –tai aikaiseen oikeastaan, sillä kello kuusi taitaa jo olla aikaista. Ja nämä keikat ovat kyllä välillä kertomisen arvoisia. Kuten nyt esimerkiksi viime lauantai. Lauralla oli synttärit ja meillä oli ollut torstaina jättitentti, joka kaiken järjen mukaan meni kaikilta läpi. Joten syitä juhlimiselle oli useita. Pikapäikkäreiden jälkeen menin yhdeksän aikaan Lauralle, jossa oli jo muutamat läheisimmät ystävämme, söimme ja joimme ja lähdimme baanalle joskus yhden aikaan. Koska kävely ei houkuttanut, päätimme ottaa kaupunkipyörät – aivan hullun hommaa kaikissa olotiloissa, mutta pikkuhiprakassa tämän tulisi olla lailla kiellettyä. Vaapuimme ensimmäiseen baariin, jossa meno oli hunonlaista joten käytimme vain naistenhuonetta. Matka jatkui seuraavaan baariin joidenkin ihmemutkien kautta ja pääsimmekin seuraavan kohteeseen vasta kahden aikaan. Olimme tässä välissä menettäneet loput seurueestamme, jotka haikailivat jo koteihinsa. Kahdelta baarissa oli vielä ihan megameno päällä, jengi tanssi Macarenaa ja vaikka mitä muita älyttömiä hittejä, vaikka paikan olisi jo kuulunut olla kiinni (en tiedä yrittivätkö he häätää asiakkaita ulos vanhoilla kammotushiteillä, mutta taktiikka oli huono). Pääsimme sisään ja baaritiskille – ja tarjoilu oli lopetettu. Eipä siinä mitään, saimme heti seuraa. Juttelin kovin ystävällisen ja MAAILMAN TYLSIMMÄN pojan kanssa piiiiiiiiiiiiitkään hänen työstään ja minun opinnoistani. Poika nauroi ihan hemmetisti ja ihan kaikelle mitä sanoin. Ei siinä mitään, kyllä ymmärrän että olen ihan pohjattoman hauska. Mutta oikeasti: kuinka hauskaa oikeustieteen opinnoista voi saada? Ei muuten kovin hauskaa. Samaan aikaan Lauralle lirkutteli joku vankilakundin näköinen tyyppi. Hetken tilannearvion jälkeen päätimme, että nyt tai ei koskaan on hyvä aika liueta paikalta ennen kuin puhelinnumeron pyytely alkaa. Se on muuten kurjaa se. Siis se numeronpyytely. Oikeasti, miten ihmiselle voi sanoa ymmärrettävästi mutta ystävällisesti, ettei halua antaa numeroaan? Empiiristen kokemusteni perusteella tulokset ovat yleensä seuraavanlaiset:
- ”En mielelläni anna numeroani vieraille”. Tähän saamani vastaukset ovat yleensä: 1) ”Enhän minä enää ole vieras” (juu, et tosiaan. Ollaanhan tässä jo puoli tuntia jauhettu p****a ei mistään) 2) ”Ok, no saisinko vaikka emailisi” (koska jos en halua antaa numeroani ihan saletisti haluan antaa jonkun muun tavan ottaa minuun yhteyttä) tai ”Oletko facebookissa” (koska numeroani en halua antaa, mutta sen sijaan haluan, että tiedät mitä teen milloinkin, pääset katsomaan kuviani ja seuraamaan ystävieni kanssa käymiäni keskusteluja? jepjep). 3) ”hyvä on, voinko sitten viedä sinut treffeille” (no kun tämän takia juuri en halua antaa numeroani: en halua mennä kanssasi treffeille).
- ”Olen hieman hankalassa tilanteessa, en etsi uutta suhdetta enkä muutakaan” 1) ”ei se mitään, minäkin olen juuri eronnut tyttöystävästäni” (jaahash, ja koska et ”hae mitään”, pyydät numeroni ihan muuten vaan. Numerolistan jatkeeksi? No nyt kyllä ainakin haluan,että otat minuun yhteyttä) 2) ”Mutta eihän sitä tiedä mihin meidän juttumme voi johtaa” tai ”mielestäni meidän välillä on jotain erityistä” (tiedän, ranskalaiset ovat melko romanttisia välillä... Mutta siis: jos mielestäni välillämme olisi jotain erityistä, ehkä antaisin sinulle numeroni?) 3) ”Voimmehan me nähdä vain kavereina” (Aaha? Kavereina? Ihan kaverina vaan olet kertonut kuinka uskomattoman kaunis olen (mikä siis tietenkin pitää paikkansa tähän aikaan yöstä), kuinka upeat silmät minulla on (baarissa on yleensä aika pimeää, silmäni verestävät liiallisesta piilareiden käytöstä ja ovat muutenkin pienet ja vähän rottamaiset. Mutta upeat tosiaan) ja kuinka ihanat hiukseni ovat (jep. Valkoista heinähamppua). Ja silti lankean tähän turhan usein...)
Jokaisen järkipäisen ihmisen reaktio tätä lukiessaan on: ”Sano dorka EI ja sillä siisti”. Eivätkä ne tipu-pieni kuitenkaan sulle soittaisi, vaikka antaisitkin numerosi. But see, that is my problem. En oikein osaa sanoa ihmisille ei. (Tästä olen avautunut aikaisemminkin muussa yhteydessä). Pelkään loukkaavani poikaparan tunteita jos vain tylysti ja kylmästi kiellän häneltä numeroni. Ja voiheihaloo! Ikään kuin noita numeronmetsästäjiä vähempää voisi haitata... ja vaikka toki olen kamalan ihana, kaunis ja mukava, en välttämättä särje kenenkään sydäntä sanomalla puolen tunnin baarikeskustelun jälkeen ”ei”. Joka tapauksessa tulos on usein se, että hetken kiemurtelun jälkeen annan väärän numeron. Aivan sairaan kypsää toimintaa.

Mutta siis, iltamme jatkui siitä baarista eteen päin (mutta ei enää kovin pitkään, lupaan. Tästä on tulossa ihan megateksti...). Menimme läheiseen klubi/baariin ja heti sisään päästyämme joku aivan kammottava, humalainen nuori mies kaappasi minut tanssimaan kanssaan. Hyih, tyypin henkikin haisi kamalalle. Siitä irtauduttuani (tyypillä oli yllättävän tiukka ote hänen humalatilansa huomioon ottaen) suunnistimme baaritiskille. Ystävällinen baarimikko antoi meille Lauran kanssa ilmaiset drinkit, jotta meidän ei tarvitsisi kuivin suin miettiä mitä tilaisimme. Lähdimme vihdoin Lauralle joskus viiden aikoihin – kaupunkipyörillä. Täysin vastuutonta, älytöntä, naurettavaa toimintaa siihen kellon aikaan ja muutama lasillinen masussa. Pyhä lupauksemme onkin: emme enää ikinä aja mitään kulkuvälinettä jos olemme juoneet enemmän kuin kaksi viinilasillista. Ja tämä lupaus pitäköön.
Sunnuntai olikin sitten kerrassaan vekkuli päivä: hoidin lapsia kello kahdestatoista kello viiteen. Ei muuten kovasti käy kateeksi lapsiparkoja.

Tässä viikon asuja. Synttärilahjaksi saamani Espritin shortsit ovat olleet ahkerassa käytössä ja olen vihdoin uskaltautunut pienille koroille.





Seuraavat kuvat ovat viime viikolta, jolloin oli vielä lämmin...nyyh, voi niitä aikoja




Ja tässä lauantain asuni, josta pidin aika paljon. Kyseessä on oikeastaan Vallilan kirppikseltä ostamani hame, jota käytin mekkona. Bolero on H&M:stä, rusettinauha (joka on valkoinen siksi, etten löytänyt mustaa nauhaani) on kylpytakistani (=)=)=))ja kengät olen joutunut hankkimaan typeriä kisaemäntä keikkoja varten, joita olen tehnyt muutamia rahan puutteen vaivatessa.

Hirmu hyvin käytetyt 50 euroa ja käsikirjoittajien lakko

Tämän kevään opintojeni kannalta parasta on ollut käsikirjoittajien lakko Yhdysvalloissa. Grey’s, Desperate ja Gossip Girl eivät ole houkutelleet minua turhaan pois kirjojen äärestä (onneksi olen löytänyt muita houkuttimia. Olisihan se nyt järjetöntä oikeasti keskittyä pitkiä pätkiä kerralla lukemiseen). Viime vuonna tenttikautena katsoin joka ilta ja aamu kaksi jaksoa joko Las Vegasia tai Grey’s Anatomya tai Weedsiä. Sarjat loppuivat nopeasti ja ihana ”jakso kerran viikossa” -tahti sai minut rauhoittumaan. Ja lakon aikana jaksoja tuli ehkä kerran kuussa, jos sitäkään. Mutta nyt niitä pukkaa kuin sieniä sateella, ENKÄ MINÄ SAA ENÄÄ MITÄÄN AIKAISEKSI! People, let’s strike again ja annetaan ihmisille opiskelurauha, joohan joohan? En nuorempana ollut mikään sarjaihminen. Lähinnä sen takia, että harrastin niin järjettömiä määriä ensin voimistelua ja sitten tanssia, etten ikinä pystynyt seuraamaan mitään sarjaa säännöllisesti. Paitsi sunnuntaisin, jolloin katsoinkin kaiken mitä tv:stä tuli. Olin Viiden jutun ja Dawson’s Creekin ykkösfani (hehe, katsoin juuri muutama päivä sitten yhden Dawsonin jakson ja on se Dawson kyllä vähän vanhan näköinen lukiolaiseksi...). Sitten loppui tanssi, muutin Ranskaan, opiskelut alkoivat – ja löysin sarjat. Kolmannen vuoden puolessa välissä, jättitenttiputken aikana yksi kaverini lainasi minulle kaikki Frendien tuotantokaudet. Katsoin kahdessa viikossa joka ikisen Frendit-jakson. Eivätkä muuten menneet ne tentit ihan putkeen... Olin melkein helpottunut, kun vihdoin sain sarjan päätökseen. Sitten tulivat Desperate Housewivesit, ja viimeisenä Grey’s. Grey’s Anatomyn jälkeen mikään ei ole enää kolahtanut samalla lailla. Weeds on ihan kiva, How I Met Your Mother hauska, Couplingissa on todellista potentiaalia. Mutta mikään ei ole sellainen ”pysy kotona, älä vastaa puhelimeen, feidaa koko maailma” – tyyppinen elämys. Ja hyvä niin. Tämä kaikki sanoakseni, että käsikirjoittajien lakko on ilmeisesti loppunut ja minä kyttään joka päivä kuin haukka milloin uusia jaksoja ilmestyy.

Toinen juttu: jos minulla olisi 50 euroa ylimääräistä rahaa, miten voisin käyttää sen?
H&M:ltä saisin kaikki nämä:






Ja San Marinasta nämä:


Voisin myös:
- käydä ravintolassa syömässä kunnon menun viineineen päivineen
- maksaa klubista riippuen 3-5 kertaa klubin sisäänpääsyn ja saada sisäänpääsymaksuun sisältyvän juoman
- Käydä kuusi kertaa leffassa (Sex&the City tulee 28.5., voisin joko käydä katsomassa sen kuusi kertaa, tai sitten...hmmm... Sex&the city, 27 dresses, Into the Wild, The Other Boleyn Girl... ja kaksi varastoon.)
- ostaa törkyhienon synttärilahjan Lauralle
- käydä kampaajalla
- vaikka mitä muuta kivaa.

Ja en sitten tullut tehneeksi mitään näistä, vaan ostin nämä:


Vasemmalla supertiivistettyä kansainvälistä julkisoikeutta, oikealla kansainvälistä talousoikeutta.
Ärsyttää niin paljon, että oli pakko ottaa niistä kuva. Ei siinä sinäänsä mitään, kyllä materialistiminäkin käsittää (hetken inttämisen jälkeen), että välillä täytyy panostaa pennosia korkeampien tavoitteiden puolesta (ai siis että korkeampien tavoitteiden kuin nuo San Marinan kengät? Niin siis että sellaisiakin on?), joka tässä tapauksessa on siis opiskeluni –eli siis oppimiseni, henkinen kehittymiseni, intellektuellin nirvanan saavuttaminen, tai jotain (yritän todistella itselleni, että oikeasti joku pieni osa minusta on onnellinen tästä hankinnasta). Mutta kun nero minä ajatteli jo puolitoistavuotta sitten, kun ensimmäisen kerran noita kirjoja rupesi tarvitsemaan, että eeehei, emmäää ny viiti niitä ostaa. Säästänpähän vähän ja lainaan sitten tentteihin kirjastosta + täydennän muistiinpanoilla. Se oli ihan hirmukiva idea, mutta kun saman idean saaneita oli useampia: toiseen tyhmään kirjaan on kahden kuukauden jono ja toiseen kuukauden. Ei paljoa auta, kun tentti on puolentoista kuukauden kuluttua. Nyt olen kärvistellyt puolitoista vuotta valokopioimalla (olen varmaan kopioinut molempia opuksia jo parinkympin edestä) ja lainailemalla noita kirjoja sieltä sun täältä – kunnes tajusin puolitoista kuukautta ennen kuin opintoni loppuvat, että oikeasti tarvitsen nuo molemmat lopputenttilukemiseen. Kyllä nyt on fiksu olo.

Huh, hellettä!

Oikeasti, en edes halua kuvitella Pariisia heinäkuussa. Nyt on jo niin kuuma, että joissain kadunkulmissa joihin ei tuuli pääse (heh, ei tuuli pääse... siis se real thing, minä pääsen kaikkialle. Kyllä on tänään huumorinkukka taas kukoistuksessaan:) tuntuu siltä, että voisi paistaa kananmunaa asfaltilla. Ja tässä säässä minun pitäisi olla kirjastolla satojen muiden kanssa, istumassa pitkien pöytärivien ääressä pänttäämässä päähäni saamarin pykäliä. Eikä ilmastoinnista tietenkään ole puhettakaan. Voisi sitä mukavamminkin opiskella.

Ja tämänpä takia olimmekin sunnuntain ja maanantain ystäväni Lauran vanhempien luona vähän Pariisin ulkopuolella lukemassa... Tässä kuvia sen reissun tuloksista.






Laura löysi vanhat lökärinsä ja muuta rekvisiittaa autotallista... Ja tuo minun kuvani on oikeasti vapulta, mutta käy hyvin teemaan. Sitä paitsi tuo miesten t-paita sopii minulle pelottavan hyvin, täytyy ehkä ruveta harkitsemaan sen salavihkaista kähveltämistä ensi kerralla Suomessa ollessani.

Sitten vielä sellainen juttu, että nyt on kuulkaa maailmassa suuri vääryys. YLE:n sivuilla lukee: katso täältä Suomi - x jääkiekko-ottelu. Ja minäpä sitten tässä muutama päivä sitten olin varannut hirmuisesti mättöä ja viirin ja vaikka mitä kaikkea virittäytyäkseni lätkätunnelmiin, klikkasin matsin päälle silloin kun sen kuuluikin alkaa, ja... no ja ei muuten yhtään mitään. Tai kyllä jotain. Sitä, että sellainen viesti tuli näkyviin, että "Tekijänoikeudellisista syistä emme voi näyttää tätä ohjelmaa Suomen rajojen ulkopuolella" , tms. soopaa. Siis mikäs järki tuossa nyt on, hemmetin lakimiehet. Noh, tulos on nyt kuitenkin se, että minä olen KUUNNELLUT nettiradiosta matseja. Ei se kyllä yhtä huisia ole kuin telkkarista katsominen, mutta kyllä jonkinlaiseen tunnelmaan pääsee. Ja on siinä oma viehätyksensä, kun voi vain kuvitella kuinka Koivu-junior paiskautuu vasten kaukalon reunaa, kuinka Selänteen maila kimpoaa ja hajoaa kahtia ja kuinka Pihlström-paran kypärä pyörii yksin jäällä. Oivoi.
Ja tästä vääryydestä keksin kirjoittaa luettuani Jonnan jääkiekkokoemuksista.

Wine and cheese...

Oijjoi. Onpas kivaa. Maanantaina on pyha paiva (kirjoitan ranskalaisella nappaimistolla, mista pisteiden puuttuminen:) ja sunnuntainakaan eivat kirjastot ole auki, joten paatimme menna kaverini Lauran vanhemmille vahan Pariisin ulkopuolelle. Aurinko paistaa, iso puutarha houkuttelee ja me yritamme epatoivoisesti pakertaa kansainvalisen insolvenssioikeuden parissa. On se vaan niin huisia. Mutta voi, arvatkaa mika on ihanaa? Ranskalaisten perheiden ruokahetket! Soimme juuri kunnon menun mukaisen aterian: salaatin, herkkumunakkaan, kanan rintaa, leipaa ja vaikka mita herkkuja. Ja jalkkariksi oivoi, kahdeksaa eri juustolaatua ja hedelmia. Kaiken taman paalle ihanaa punaviinia Lauran isan viinikellarista. Namnamnamnam...
Mitaan kuvia ei nyt kylla ole tarjoilla, laitan niita myohemmin!

Minä poljen, sinä ohjaat, niin kuin tanssi matka käy...

Jei, mikä päivä!
1) esitelmäni, josta olin ottanut jos jonkinlaisia paineita (lähinnä siksi, etten missään vaiheessa tehnyt sitä kunnolla valmiiksi) meni hyvin.
2) Saimme takaisin kv sopimusoikeuden tentit ja se meni hyvin
3) Kävin aamulla lenkillä (jesjesjes! Minulla on sittenkin tahdonvoimaa!)
4) Illalla teimme Lauran kanssa tunnin pyörälenkin pitkin Pariisia. Olen aina katsellut silmät pyöreinä hulluja pariisilaisia, jotka vetelevät ihan tsuiptsaip noin vain pyörillä autojen välissä. Kunnes eräänä päivänä päätimme ystävämme Lauran kanssa hankkia kaupunkipyörä-ajokortit. Täällä on kaupunkipyöriä, jotka saa puoleksi tunniksi ilmaiseksi käyttöönsä ja sen jälkeen täytyy maksaa jotain pientä. Pyörät ovat jykeviä, kolmivaihteisia ja korillisia mummonpyörämallisia kättyröitä. Pari viikkoa ihailimme kortteja joka puolelta ja keksimme erilaisia syitä olla käyttämättä niitä. Kunnes vihdoin uskaltauduimme pyörien selkään ja hullunmyllyn sekaan. Aluksi pyörimme Luxembourgin puistoa ympäri ja teimme pari uskaliasta pyrähdystä Boulevard Saint-Micheliä pitkin, joka on ihan vieressä. Tänään päätimme sitten repäistä oikein kunnolla ja menimme Seinen toiselle puolelle, Montmartrelle katselemaan Amélie Poulainin kotikontuja (jos joku ei ole nähnyt Amélie-leffaa, niin nyt äkkiä vuokraamaan! Aivan mahtava hyvänmielen elokuva!)
En tullut ottaneeksi kameraa mukaan, mutta ensi retkellä räpsin sitten senkin edestä. Laitan tähän oheen Pariisin kartan, jotta vähän onnistuisin selventämään missä nämä paikat sijaitsevat.


jos noista numeroista saa mitään selvää, niin minä asun numero 18 kohdalla (Luxembourgin puisto). Numero 32 on Sorbonnen yliopisto, joka on myös minun yliopistorakennukseni. Sacré Coeurin kirkko ja Montmartre ovat tuolla ylhäällä, jossa lukee Sacré Coeur ja Montmartre. Sinne me poljimme tänään ja oli kyllä melko huisia.
(Kartta täältä: http://www.saunalahti.fi/jussi11/k-pariisi.htm)

Kun näin Jonnan blogissa Gossip Girlistä kuvia, olen himoinnut saman tyyppistä valkoista hipahtavaa kukkamekkoa kuin Serenalla. Tosin leveähelmaisempana ja muutenkin kepeämpänä versiona, mutta kuosi on mielestäni aika kiva. Ilman noita hememtin helmiäisiä tosin. (kuva siis suoraan Jonnan blogista ilman lupaa, Jonna on löytänyt sen muualta=)

Niin, ja jos sen mukana voisi vielä saada nuo hiukset niin hyvä tulisi! (ja ok, myös jalat. Ja ehkä käsivarretkin.)

Surffailin tänään netissä etsimässä sellaista ja, noh, en löytänyt (en valkoista maatuska-kukkaista hippimekkoa, enkä Serenan sääriä. Myytävinä siis), mutta löysin kaikenlaista muuta kivaa.
Esimerkiksi tämän Top Shopin mekon (hitto näitä bloggerin kuvia, joita ei saa järkevän kokoisiksi ilman, että laatu kärsii...)

Ja tämän Ellosin tunika/mekon



Top Shopin sivuilla oli joitakin vaatteita myynnissä kaksi yhden hinnalla - meiningillä ja aion varmaankin tilata nämä:



Ja vielä viimeiseksi: Elloksen sivuilla oli mekko/tunika-osuudessa "tunikoina" tarjoilla vaikka kuinka paljon löysiä paitoja. Olenko minä ymmärtänyt jotain ihan päin prinkkalaa, kun kuvittelin, että tunika oli pitkä paita, eikä välttämättä löysä paita. Paras on ehkä alla oleva kuva: kuvan yläosa oli myynnissä tunikana... Päivän tehtävä onkin: löydä kuvasta tunika:

Ja kerro ihmeessä minullekin, kun löytyy...

Kesä ja Tanskan lippu

Palasin juuri Suomesta, ja tarkoituksenani oli alunperin kirjoittaa fiiliksiä Suomesta pitkän suomettoman Ranska-periodin jälkeen. Sen lisäksi olisin halunnut purkaa kiukkuani siitä, että pakersin esitelmää Suomessa sen sijaan, että olisin nähnyt kaikki ne ihmiset, jotka halusin. Ranskaan palattuani vietin ensimmäisen yön viimeistelemässä sitä, potien uskomatonta koti-ikävää ja kurjuutta ja nukuin kolme tuntia.Enkä ehtinytkään pitää sitä, kun keskustelu edellisen opiskelijan esitelmästä venyi niin pitkäksi. Mutta huomaatteko: ei yhtä ainoaa huutomerkkiä, ei väkisanaa, ei mitään, vaikka kerroin näinkin traagisen tapahtuman. KOSKA TÄÄLLÄ ON KESÄ!!! Aurinko paistaa, ulkona on 25 astetta lämmintä ja mikä parasta, asun Luxembourgin puiston vieressä, joten viiden minuutin kävelymatkan päässä on paikka, jossa tuolit odottavat säästä nauttijoita (ja jopa yksi pieni läntti ”sallittua nurmikkoa”. Nurmikolle ei muuten saa mennä, vartijat tulevat viheltämään heti, jos sellainen ilkiteko havaitaan.) Tämä ei Pariisissa ole mikään itsestään selvyys, sillä kunnon hengailupuistoja ei ole ihan joka kulmassa.



Valo ja aurinko saavat ihmeellisiä asioita aikaiseksi. Minusta tulee aamuihminen. Talvisin en saa itseäni mitenkään ylös, torkutan viimeiseen asti herätyskelloa ja herään vasta sitten, kun varmasti tiedän myöhästyväni ainakin kymmenen minuuttia. Kesällä herään usein ennen herätyskellon piipitystä, ehdin syömään aamiaisen ja lukemaan Hesarin nettisivuilta uutiset. Sen lisäksi kesällä minusta tulee siisti. Normaalisti olen sitä ärsyttävää ihmistyyppiä, joka jättää astiat tiskaamatta ja vaatteet levälleen ja kokee siitä suunnatonta ahdistusta. Kevään tullen tiskaan yhä useammin ja tällaisella kelillä ei yksikään astia jää roikkumaan tiskialtaaseeni. Sen lisäksi ryhdyn pitämään lenkkeilystä. Pakkolenkkeilen todella epäsäännöllisesti, ja myös keväällä ja kesällä tämä aktiviteetti vie liian vähän ajastani. Mutta talvella ja syksyllä joudun käyttämään kaiken tahdonvoimani saadakseni lenkkikengät jalkaani, puhumattakaan siitä, että oikeasti raahautuisin ulos ja ryhtyisin ravaamaan. Auringon pilkistäessä ja lämpöasteiden kohotessa jalkojani aina silloin tällöin kutkuttaa päästä kirmaamaan ja lähden riemumielin lenkille. (Tosin yhä sillä kolme kertaa kuussa tahdilla...)

Minun ongelmani tässä suuressa euforiatilassa on vain se, että olen vaaleaa suomalaissorttia. Etenkin kesän alussa palan herkästi, kun olen saanut vähän pintaväriä, tilanne helpottaa hitusesti. Muistutan siis herkästi iloista Tanskan lippua punavalkovärityksineni. Tämä on oikeasti ärsyttävää, ihmiset, jotka eivät pala herkästi, eivät varmaan voi edes ymmärtää kuinka vammauttavaa se on, että keskipäivällä lounaalla pelottaa istua turhan pitkään auringossa – ettei vain pala. Ja että frisbeetä on turha kuvitella heittelevänsä liian pitkään auringossa – ettei vain pala. Ja että rannalla täytyy kahden minuutin välein lisäillä aurinkorasavaa, kun taas tuntii siltä, että uudesta paikasta kuumottaa – ettei vain pala. Tänään selvisin kunnialla muutaman tunnin ”opiskelusessiosta” auringossa – kiitos Garnierin suojakerroin kaksikymppisen. Kaverini Laura, joka on sitä toista tyyppiä, tummahiuksinen ranskalainen, sen sijaan paloi iloisesti, joten ehkeivät tunnahipiäisetkään niin helpolla aina pääse.

Eli aurinkorasvat kunniaan!

päivän asu oli synkähkö, mutta voi niin mukava! Mekko on Vallilan kirppikseltä, jossa kävimme Jonnan kanssa Suomessa ollessani. Ja kengät Pariisista, Eramin alesta. Kivast vassapaperirullapaketti pilkistää oikealta alakulmasta...:) tämä on sitä viidentoista neliön elämää.