Plyysisohvia ja peilipalloja

Kylläpäs on kulunut tovi siitä, kun viimeksi kirjoitin mitään bittiavaruuteen. Kaikenlaista on tapahtunut ja niin paljon, etten ole tahtonut ehtiä kirjoittamaan. Haluaisin ensin kertoa Ystävänpäiväjuhlinnastani – melkoisesti myöhässä tiedän, mutta oli sellaiset kestit, että sietävät tulla mainituiksi. Menimme kahden kaverini kanssa yhteen Pariisin kulttiklubeista, joka on ymmärtääkseni ollut pystyssä 70-luvulta saakka. Konsepti on simppeli ja aika hauska: torstaisin yhdeksästä eteen päin vain tytöt pääsevät sisään. Sisäänpääsy on ilmainen ja tarjoilla on ruokaa, shampanjaa, ammattimeikkaajia, hattaroita ja jälkkärimansikoita. Kaikki ilmaiseksi. Tämän kääntöpuoli on se, että ovella on maailman koppavin nuori mies valitsemasta kauniista tyttölaumasta kermat päältä. Mutta mikäs siinä, jos ilmaista ruokaa ja juomaa on tarjoilla. 23.30 eteen päin sisään otetaan myös poikia. Mutta paikan hintatason ja hengen mukaisesti kaikki ovat vähintäänkin kauluspaidoissa, suurimmalla osalla on puku päällä. Tämä on aivan järjettömän hupaisaa, jos siihen suhtautuu huumorilla. Jos ei, konsepti on aivan kammottava. Meillä oli joka tapauksessa aivan uskomattoman hauskaa (siihen tosin saattoi vaikuttaa se ilmainen shampanja...), viipotimme koko yön pitkin punaisia plyysimatto peilipallojen välkkeessä.

Tämän jälkeen onkin aika kertoa suuresta tragediasta, joka kohtasi minua tällä viikolla. Oltuani vaaleaverikkönä jo liian pitkään, menin kampaajalle tarkoituksenani saada oman väriset hiukseni (vaaleanruskeat, hieman punertavat) ja niiden päälle kultaisia raitoja. Selitin tämän ensimmäiselle kampaajalle, joka sanoi hyvähyvä, istutti minut tuoliin ja katosi. Paikalle tuli toinen kampaaja, jolle ensimmäinen oli ilmeisesti selittänyt mitä halusin. Alkoi värin levitys aika kivannäköisellä, vähän toffee-vivahteisella tökötillä. Väliin vedettiin vähän valkoista möhnää. Tätä seurasi tovin odottelu, hiusten pesu ja kuivaus. Ja tulos oli harmaa. Päässäni on mustia ja tuhkanvaaleita raitoja. En tiedä mihin se ”oma värini kultavivahteilla” –ajatus katosi. Menin siis supermarkettiin ostamaan värin ja nyt odotan viikonloppua, jolloin rakas ystäväni Laura lupasi pelastaa hiuskatastrofini.

Pari sanaa vielä päivän asustani: löysin tämän hameen kaappini perältä ja innostuin pukeutumaan siihen. Tyytyväisenä kipsuttelin ulos ja kohti koulua -kunnes tapahtui ikäviä. Tiedättekö ne hameet, jotka kiipeävät pitkin reisiä kun kävelette? Noh, tämä hame on sitä hametyyppiä. Sen lisäksi kyseessä ei ole mikään vuoden peittävin kaapu ja olin tietysti keksinyt laittaa lyhyen takin. Eli koko koulumatkan jouduin kiskomaan helmaa kahden sekunnin välein alas päin, jotta en liikaa vilauttelisi sulojani (ööh -sulojani?) ohikulkijoille.

Vaatteet: paita edc by esprit, toppi vero moda, hame joku pikkukauppa Ranskasta, sukkahousut myöskin ja saappaat zio.