Sushia ja konemusiikkia

Kyllä osaa apinaa laiskottaa. Heräsin yhdeltätoista, mikä on aika perussunnuntaimaista minulta. Mutta koska kirja oli sopivasti parvella, en pistänyt varvastakaan lattialle ennen kello (nyt vähän hävettää myöntää) kahta. No, sainpahan sen romaanin luettua. Siivoilin vähän ja arvoin kaksi tuntia jaksanko lähteä hakemaan take away sushia vai tilaanko jotain kotiin (kaapeissani ei ole mitään). Sain jonkun reippailupuuskan ja kävelin kaikki kymmenen minuuttia raa’an kalan perässä. Nyt on sitten masu täynnä miso keittoa, kalaa ja riisiä, enkä tasan saletisti liiku enää mihinkään tänään.
On ollut aika vilkasta viime aikoina. Torstaina näin ysiluokkalaisen Ella-serkkuni pikaisesti (mikä tarkoitti Fazerin sinistä ja Sisuja, namnamnam). Ella oli ollut luokkansa kanssa Nancyssa vaihtariluokkansa luona ja heillä oli hetki aikaa Pariisissa ennen koneen lähtöä. Ja anteeksi nyt vaan, mutta missä vaiheessa minusta tuli niin vanha, että kahdeksan vuotta minua nuorempi serkkuni on peruskoulun viimeisellä luokalla??? KAHDEKSAN VUOTTA nuorempi... huhhuh. Torstai-iltapäivän ja oikeastaan alkuillankin vietin konferenssissa, lähinnä odottaen loppucocktailia. Muutaman shampanjalasillisen ja usean cocktailpurtavan jälkeen lähdimme vähän Pariisin ulkopuolelle parin kaverin kanssa, viettääksemme –taas kerran- perjantain terrassilla auringossa. Täydellistä euforiaa häiritsivät vain kaksi seikkaa: 1) kaverin saamarin koira, joka karkasi ja jota etsimme pari tuntia. Ajoin muuten ensimmäistä kertaa autoa Ranskassa, sillä olin ainoa, jolla oli kortti. Ja vielä manuaalivaihteista, jollaiseen en ole lainkaan tottunut. Noh, ei tullut kolareita. Elukka oli loppupeleissä naapurin kiimaisen nartun luona (kuulostipas sovinistiselta... mutta kyseessä oli siis oikeasti kiimainen narttu), jonka isäntä ruokki Emiliä koiran herkuilla. 2) Luin kahdeksan tuntia kansainvälistä talousoikeutta.
Eilen olikin sitten taas yhdet synttärit, tällä kertaa ystäväni Audreyn. Syötyämme (ja, myönnettäköön, hieman juotuamme) Audreylla muutaman kymmenen ihmisen voimin, suuntasimme keskustan yöelämään. Ennen Ranskaan muuttoani harrastin mota vuotta tanssia. Jazzia, modernia, showta, hiphopia, streetiä, balettia, jopa vähän steppiä, breikkiä, poppingia ja lockingia. Keikkailin, kisasin ja treenasin. Ja näiden tanssivuosien tuloksena seisoin lauantai-iltana tanssilattian reunalla, enkä uskaltautunut tanssivien ihmisten sekaan. Päädyimme tietämättämme yhden vakkariklubiemme house-iltaan. En yksinkertaisest ymmärrä sitä musiikkia. En housea, en trancea, en tecnoa, en mitään jumpumpum-musiikkia. Ihmiset hytkyivät ja tärisivät kuin sähköiskun saaneet jänikset. Yritin hetken loikkia mukana, mutta siitä oli kyllä kaikki sulo niin kaukana, että silkasta itsekunnioituksesta jätin suosiolla tanssilattian muiden vallattavaksi. Niin uncoolia, unhipia ja kaikkea muuta un-tyylikästä ja un-muodikasta kuin se onkin, minä tanssin mieluumin radioR&B:n, kasaripopin, ysärirockin tai oikeastaan minkä tahansa muun tahtiin kuin jyskyttävän konemusiikin.

Synttärimenoa