Partytime in Paris

Huomasin tässä muutamia blogeja lukiessani, että suurin osa elleivät kaikki blogin kirjoittajista ovat onnellisesti parisuhteen huomassa. Itse olen tällä hetkellä sinkuhko/hankalasti määriteltävässä elämäntilanteessa/ei-seurusteleva, mutta ei nyt mikään ihan sikasinkkukaan. Oli miten oli, painan menemään Pariisin yössä melkoisen myöhään –tai aikaiseen oikeastaan, sillä kello kuusi taitaa jo olla aikaista. Ja nämä keikat ovat kyllä välillä kertomisen arvoisia. Kuten nyt esimerkiksi viime lauantai. Lauralla oli synttärit ja meillä oli ollut torstaina jättitentti, joka kaiken järjen mukaan meni kaikilta läpi. Joten syitä juhlimiselle oli useita. Pikapäikkäreiden jälkeen menin yhdeksän aikaan Lauralle, jossa oli jo muutamat läheisimmät ystävämme, söimme ja joimme ja lähdimme baanalle joskus yhden aikaan. Koska kävely ei houkuttanut, päätimme ottaa kaupunkipyörät – aivan hullun hommaa kaikissa olotiloissa, mutta pikkuhiprakassa tämän tulisi olla lailla kiellettyä. Vaapuimme ensimmäiseen baariin, jossa meno oli hunonlaista joten käytimme vain naistenhuonetta. Matka jatkui seuraavaan baariin joidenkin ihmemutkien kautta ja pääsimmekin seuraavan kohteeseen vasta kahden aikaan. Olimme tässä välissä menettäneet loput seurueestamme, jotka haikailivat jo koteihinsa. Kahdelta baarissa oli vielä ihan megameno päällä, jengi tanssi Macarenaa ja vaikka mitä muita älyttömiä hittejä, vaikka paikan olisi jo kuulunut olla kiinni (en tiedä yrittivätkö he häätää asiakkaita ulos vanhoilla kammotushiteillä, mutta taktiikka oli huono). Pääsimme sisään ja baaritiskille – ja tarjoilu oli lopetettu. Eipä siinä mitään, saimme heti seuraa. Juttelin kovin ystävällisen ja MAAILMAN TYLSIMMÄN pojan kanssa piiiiiiiiiiiiitkään hänen työstään ja minun opinnoistani. Poika nauroi ihan hemmetisti ja ihan kaikelle mitä sanoin. Ei siinä mitään, kyllä ymmärrän että olen ihan pohjattoman hauska. Mutta oikeasti: kuinka hauskaa oikeustieteen opinnoista voi saada? Ei muuten kovin hauskaa. Samaan aikaan Lauralle lirkutteli joku vankilakundin näköinen tyyppi. Hetken tilannearvion jälkeen päätimme, että nyt tai ei koskaan on hyvä aika liueta paikalta ennen kuin puhelinnumeron pyytely alkaa. Se on muuten kurjaa se. Siis se numeronpyytely. Oikeasti, miten ihmiselle voi sanoa ymmärrettävästi mutta ystävällisesti, ettei halua antaa numeroaan? Empiiristen kokemusteni perusteella tulokset ovat yleensä seuraavanlaiset:
- ”En mielelläni anna numeroani vieraille”. Tähän saamani vastaukset ovat yleensä: 1) ”Enhän minä enää ole vieras” (juu, et tosiaan. Ollaanhan tässä jo puoli tuntia jauhettu p****a ei mistään) 2) ”Ok, no saisinko vaikka emailisi” (koska jos en halua antaa numeroani ihan saletisti haluan antaa jonkun muun tavan ottaa minuun yhteyttä) tai ”Oletko facebookissa” (koska numeroani en halua antaa, mutta sen sijaan haluan, että tiedät mitä teen milloinkin, pääset katsomaan kuviani ja seuraamaan ystävieni kanssa käymiäni keskusteluja? jepjep). 3) ”hyvä on, voinko sitten viedä sinut treffeille” (no kun tämän takia juuri en halua antaa numeroani: en halua mennä kanssasi treffeille).
- ”Olen hieman hankalassa tilanteessa, en etsi uutta suhdetta enkä muutakaan” 1) ”ei se mitään, minäkin olen juuri eronnut tyttöystävästäni” (jaahash, ja koska et ”hae mitään”, pyydät numeroni ihan muuten vaan. Numerolistan jatkeeksi? No nyt kyllä ainakin haluan,että otat minuun yhteyttä) 2) ”Mutta eihän sitä tiedä mihin meidän juttumme voi johtaa” tai ”mielestäni meidän välillä on jotain erityistä” (tiedän, ranskalaiset ovat melko romanttisia välillä... Mutta siis: jos mielestäni välillämme olisi jotain erityistä, ehkä antaisin sinulle numeroni?) 3) ”Voimmehan me nähdä vain kavereina” (Aaha? Kavereina? Ihan kaverina vaan olet kertonut kuinka uskomattoman kaunis olen (mikä siis tietenkin pitää paikkansa tähän aikaan yöstä), kuinka upeat silmät minulla on (baarissa on yleensä aika pimeää, silmäni verestävät liiallisesta piilareiden käytöstä ja ovat muutenkin pienet ja vähän rottamaiset. Mutta upeat tosiaan) ja kuinka ihanat hiukseni ovat (jep. Valkoista heinähamppua). Ja silti lankean tähän turhan usein...)
Jokaisen järkipäisen ihmisen reaktio tätä lukiessaan on: ”Sano dorka EI ja sillä siisti”. Eivätkä ne tipu-pieni kuitenkaan sulle soittaisi, vaikka antaisitkin numerosi. But see, that is my problem. En oikein osaa sanoa ihmisille ei. (Tästä olen avautunut aikaisemminkin muussa yhteydessä). Pelkään loukkaavani poikaparan tunteita jos vain tylysti ja kylmästi kiellän häneltä numeroni. Ja voiheihaloo! Ikään kuin noita numeronmetsästäjiä vähempää voisi haitata... ja vaikka toki olen kamalan ihana, kaunis ja mukava, en välttämättä särje kenenkään sydäntä sanomalla puolen tunnin baarikeskustelun jälkeen ”ei”. Joka tapauksessa tulos on usein se, että hetken kiemurtelun jälkeen annan väärän numeron. Aivan sairaan kypsää toimintaa.

Mutta siis, iltamme jatkui siitä baarista eteen päin (mutta ei enää kovin pitkään, lupaan. Tästä on tulossa ihan megateksti...). Menimme läheiseen klubi/baariin ja heti sisään päästyämme joku aivan kammottava, humalainen nuori mies kaappasi minut tanssimaan kanssaan. Hyih, tyypin henkikin haisi kamalalle. Siitä irtauduttuani (tyypillä oli yllättävän tiukka ote hänen humalatilansa huomioon ottaen) suunnistimme baaritiskille. Ystävällinen baarimikko antoi meille Lauran kanssa ilmaiset drinkit, jotta meidän ei tarvitsisi kuivin suin miettiä mitä tilaisimme. Lähdimme vihdoin Lauralle joskus viiden aikoihin – kaupunkipyörillä. Täysin vastuutonta, älytöntä, naurettavaa toimintaa siihen kellon aikaan ja muutama lasillinen masussa. Pyhä lupauksemme onkin: emme enää ikinä aja mitään kulkuvälinettä jos olemme juoneet enemmän kuin kaksi viinilasillista. Ja tämä lupaus pitäköön.
Sunnuntai olikin sitten kerrassaan vekkuli päivä: hoidin lapsia kello kahdestatoista kello viiteen. Ei muuten kovasti käy kateeksi lapsiparkoja.

Tässä viikon asuja. Synttärilahjaksi saamani Espritin shortsit ovat olleet ahkerassa käytössä ja olen vihdoin uskaltautunut pienille koroille.





Seuraavat kuvat ovat viime viikolta, jolloin oli vielä lämmin...nyyh, voi niitä aikoja




Ja tässä lauantain asuni, josta pidin aika paljon. Kyseessä on oikeastaan Vallilan kirppikseltä ostamani hame, jota käytin mekkona. Bolero on H&M:stä, rusettinauha (joka on valkoinen siksi, etten löytänyt mustaa nauhaani) on kylpytakistani (=)=)=))ja kengät olen joutunut hankkimaan typeriä kisaemäntä keikkoja varten, joita olen tehnyt muutamia rahan puutteen vaivatessa.