Kesä ja Tanskan lippu

Palasin juuri Suomesta, ja tarkoituksenani oli alunperin kirjoittaa fiiliksiä Suomesta pitkän suomettoman Ranska-periodin jälkeen. Sen lisäksi olisin halunnut purkaa kiukkuani siitä, että pakersin esitelmää Suomessa sen sijaan, että olisin nähnyt kaikki ne ihmiset, jotka halusin. Ranskaan palattuani vietin ensimmäisen yön viimeistelemässä sitä, potien uskomatonta koti-ikävää ja kurjuutta ja nukuin kolme tuntia.Enkä ehtinytkään pitää sitä, kun keskustelu edellisen opiskelijan esitelmästä venyi niin pitkäksi. Mutta huomaatteko: ei yhtä ainoaa huutomerkkiä, ei väkisanaa, ei mitään, vaikka kerroin näinkin traagisen tapahtuman. KOSKA TÄÄLLÄ ON KESÄ!!! Aurinko paistaa, ulkona on 25 astetta lämmintä ja mikä parasta, asun Luxembourgin puiston vieressä, joten viiden minuutin kävelymatkan päässä on paikka, jossa tuolit odottavat säästä nauttijoita (ja jopa yksi pieni läntti ”sallittua nurmikkoa”. Nurmikolle ei muuten saa mennä, vartijat tulevat viheltämään heti, jos sellainen ilkiteko havaitaan.) Tämä ei Pariisissa ole mikään itsestään selvyys, sillä kunnon hengailupuistoja ei ole ihan joka kulmassa.



Valo ja aurinko saavat ihmeellisiä asioita aikaiseksi. Minusta tulee aamuihminen. Talvisin en saa itseäni mitenkään ylös, torkutan viimeiseen asti herätyskelloa ja herään vasta sitten, kun varmasti tiedän myöhästyväni ainakin kymmenen minuuttia. Kesällä herään usein ennen herätyskellon piipitystä, ehdin syömään aamiaisen ja lukemaan Hesarin nettisivuilta uutiset. Sen lisäksi kesällä minusta tulee siisti. Normaalisti olen sitä ärsyttävää ihmistyyppiä, joka jättää astiat tiskaamatta ja vaatteet levälleen ja kokee siitä suunnatonta ahdistusta. Kevään tullen tiskaan yhä useammin ja tällaisella kelillä ei yksikään astia jää roikkumaan tiskialtaaseeni. Sen lisäksi ryhdyn pitämään lenkkeilystä. Pakkolenkkeilen todella epäsäännöllisesti, ja myös keväällä ja kesällä tämä aktiviteetti vie liian vähän ajastani. Mutta talvella ja syksyllä joudun käyttämään kaiken tahdonvoimani saadakseni lenkkikengät jalkaani, puhumattakaan siitä, että oikeasti raahautuisin ulos ja ryhtyisin ravaamaan. Auringon pilkistäessä ja lämpöasteiden kohotessa jalkojani aina silloin tällöin kutkuttaa päästä kirmaamaan ja lähden riemumielin lenkille. (Tosin yhä sillä kolme kertaa kuussa tahdilla...)

Minun ongelmani tässä suuressa euforiatilassa on vain se, että olen vaaleaa suomalaissorttia. Etenkin kesän alussa palan herkästi, kun olen saanut vähän pintaväriä, tilanne helpottaa hitusesti. Muistutan siis herkästi iloista Tanskan lippua punavalkovärityksineni. Tämä on oikeasti ärsyttävää, ihmiset, jotka eivät pala herkästi, eivät varmaan voi edes ymmärtää kuinka vammauttavaa se on, että keskipäivällä lounaalla pelottaa istua turhan pitkään auringossa – ettei vain pala. Ja että frisbeetä on turha kuvitella heittelevänsä liian pitkään auringossa – ettei vain pala. Ja että rannalla täytyy kahden minuutin välein lisäillä aurinkorasavaa, kun taas tuntii siltä, että uudesta paikasta kuumottaa – ettei vain pala. Tänään selvisin kunnialla muutaman tunnin ”opiskelusessiosta” auringossa – kiitos Garnierin suojakerroin kaksikymppisen. Kaverini Laura, joka on sitä toista tyyppiä, tummahiuksinen ranskalainen, sen sijaan paloi iloisesti, joten ehkeivät tunnahipiäisetkään niin helpolla aina pääse.

Eli aurinkorasvat kunniaan!

päivän asu oli synkähkö, mutta voi niin mukava! Mekko on Vallilan kirppikseltä, jossa kävimme Jonnan kanssa Suomessa ollessani. Ja kengät Pariisista, Eramin alesta. Kivast vassapaperirullapaketti pilkistää oikealta alakulmasta...:) tämä on sitä viidentoista neliön elämää.