...olivat lounaalla kotikatuni ravintolassa, kouluni vieressä. Kuva on siis luentosalin ikkunasta ja sen otti Pieter Hooghut. Furman Hall oli täynnä poliiseja ja pari hassua tarkka-ampujaakin osui käytävällä vastaan. Oli muuten leppoisa tunnelma. (Heille, jotka eivät setiä tunnistaneet: kyseessä olivat siis Herrat Clinton ja Obama.)
Sunnuntai meni näissä merkeissä:
Mites toi tukka...
After cruise party:
Olin muuten eri iloinen että loppupeleissä otin nuo leggingsit mukaan. Kuten yllä olevista kuvista saattaa päätellä kannella tuuli aika lailla ja voipi olla, että Rouva Vapaudenpatsas sekä erinäiset kanssamatkustajat olisivat saaneet elinikäisiä traumoja (ja kyllä, Rouva Vapaudenpatsaalla on elinikä...) tarpeettoman auliista Tuulin takamuksen esittelystä, jos en olisi tajunnut napata pöksyjä mukaan.
After cruise party oli siis yhden hotellin kattoterassilla olevassa loungessa. Tarjoilla oli ihania tonttuviittoja tarvitseville.
En yritäkään käydä läpi kaikkea mitä viime aikoina on tapahtunut, mutta ”in a nutshell” kuten täällä päin sanotaan: olen ollut brassifestareilla, Kuuba-kulkueessa, tyttöjen illassa, fashion weekien yksissä avajaisbileissä (ei niin hypeä kuin miltä kuulostaa, ”avajaisbileitä” oli ympäriinsä), opiskellut, käynyt kerran salilla (vauuuu...) ja syönyt yhdeksäntoista kertaa yli tarpeitteni.
Ainoa asia joka harmittaa on, etten saanut Jay-Z:n konsertiin lippuja Madison Square:lle. Kaverini yritti ostaa meille molemmille liput mutta onnistui saamaan vain yhden. Craigslistillä ja Ebayssä hinnat nousivat yli 200 dollarin, joten päätin sitten jättää ne sikseen. Konsertti pidettiin syyskuun 11. erinäisten tapahtumien muistoksi. Täällä piti olla kaiken maailman häppeninkiä, mutta vettä tuli niin älyttömästi että ainakin Washington Square Parkin tapahtumat jäivät suosiolla pitämättä.
Pre-tyttöjen ilta Maijan kanssa. Törmäsimme Davidiin, joka selvästi oli innostunut nähdessään meidät kerrankin pyntättyinä ja halusi ehdottomasti kuvan.
Ja, noh, jos liikaa kehutaan niin pakkohan sitä on vähän pelleillä.
Mussa on selvää mallin ainesta kun tuollainen säkenöivä hymy tulee ihan luonnostaan - ja luonnollisena.
Olimme The Griffin - nimisessä paikassa, joka on ilmeisesti melkoisen selektiivinen., sillä meillä piti olla nimi listassa ja kaikenlaista muuta hömpänpömppää Sisältä paikka tosin muistutti lähinnä pompöösiä venäläisen rautatieaseman kahvilaa.
Näinhän siinä sitten kävi... bongaa Tuuli pöydältä.
Suomalainen minäni laitetaan täällä kyllä välillä melkoisille koetuksille. Varsinkin brittitytöt ovat niin KAMALAN innoissaan kaikesta ja pitävät niin ÄLYTTÖMÄN kovaa meteliä ihanista asioista, että välillä on hermoissa pitelemistä. Siis ihan oikeasti, minä olen tottunut nokkaviin pariisilaisiin ja kylmiin suomalaisiin,. En ymmärrä mitä sitä turhaan riemuitsemaan kaikesta, häh? Ikään kuin elämä olisi muka kivaa, tai jotain. Yksi brittityttö tuli Anan luokse illalliselle myöhässä ja vietti ensimmäiset kaksikymmentä minuuttia kiekuen korkealta ja kovaa "This is so exciting! This is so exciting! Everybody looks so pretty! This is so exciting!" Jo siinä vaiheessa olin tarttua lähimpään paistinpannuun. Kun pääsimme the Griffiniin hän oli pyörtyä paikalleen ihanien plyysisohvien loisteen edessä "Oh, oh, oh, this is so pretty! this looks so nice! Tuuli, Tuuli, doesn't this look so NICE??" Kamalakamalapahaihminienminä totesi ankeahkosti "I think this looks quite cheap." Tyttö-paran naama venähti eikä hän tiennyt lainkaan miten päin olla minun innostuksen puutteeni edessä. You can say it: olen paha ihminen. Huono omatunto kolkuttaa vieläkin.
Fashionnightista ei sen enempää kuin että siellä oli bodypainteri joka oli luokattoman huono, kuten kuvasta voi päätellä. Ympäriinsä kulki lähes alastomia tyttöjä jotka oli maalattu miten kuten. Ympäriinsä kulki myös valokuvaaja ja katsellessani hitusen inhoten yhtä hikistä, pikkupikkupöksyissä kuljeskelevaa, maalia valuvaa olentoa, tipu hymyili mulle ja sanoi "you look like you want a picture", työnsi olennon kylkeeni kiinni ja niks naks viikon kuluttua voin varmaan ihailla omaa järkyttynyttä ilmettäni gallerian sivuilta. Jes.
Minulta on kyselty jonkun verran koulustani, miten tänne päädyin ja miten tänne pääse. Eli alla vähän henkilökohtaista historiikkia sekä yleistä jaarittelua.
Miksi Yhdysvaltoihin?
Ala, jolla työskentelen on todella kansainvälinen ja maisterin tutkintoa englanninkielisestä maasta, ennen kaikkea Yhdysvalloista, arvostetaan kovasti. New Yorkissa ja Kaliforniassa voi myös suorittaa paikallisen asianajotutkinnon käymättä koko oikista osavaltiossa.
Plus, olkaapaamme rehellisiä: olen todella pitkään haaveillut voivani joskus opiskella Jenkeissä. Yhteenkuuluvaisuuden tunne joka tietyn koulun opiskelijoilla on mieletöntä ja ihanan mukaansatempaava. Oma koulu on symbooli, jota kannetaan ylpeydellä.
Tämä on jo vähän monimutkaisempaa. Pääsin useaan yliopistoon ja valitsin NYU:n muutamasta syystä. Ensinnäkin, täällä on monien vuosien ajan ollut Jenkkien paras kansainvälisen oikeuden maisteriohjelma, joka siis on alaani.
Toiseksi, New York asuinpaikkana ei ole aivan lohduttoman ikävä. NYU:n campus sijaitsee keskellä Downtownia, kaupungin sykkeessä, Washington Square Parkin reunalla ja Broadwayn kupeessa.
Toinen huippuyliopisto New Yorkissa – Columbia – on huomattavansti enemmän eristyksissä ja opiskelijat tulevat harvoin lähteneeksi campusalueelta. Siinä missä meidän campuksemme koostuu kerrostaloista, joita NYU on hankkinut West Villagesta, Columbia on kaakkoismanhattanilla omien muuriensa sisällä.
Kolmanneksi, NYU on liberaali koulu. Tämä saattaa suomalaisen korvaan kuulostaa itsestään selvältä, mutta Jenkeissä on kouluja ja arvoja moneen lähtöön ja suvaitsevaa ilmapiiriä arvostaa Suuressa Maailmassa ihan uudella tavalla. NYU luotiin vuonna 1831 nuorille miehille. Keskeisenä ajatuksena NYU:n toiminnassa oli, että sisäänpääsyn tuli perustua meriitteihin ja älyyn eikä syntyperään, joka muissa huippukouluissa oli tapana ottaa sisäänpääsyn kriteeriksi. NYU oli alusta alkaen sekulaarinen, eli ”uskonnosta riippumaton” yliopisto, toisin kuin suurin osa sen ajan kouluista. Sen lisäksi Village oli ja on jossain määrin vieläkin Manhattanin taiteilijoiden keskus, joten ehkä ympäröivä luovuuskin jätti jälkensä NYU:hun.
Tämä vapaamielisyys näkyy nykyään esimerkiksi siinä, että homojen oikeuksiin suhtaudutaan NYU:ssa liberaalimmin kuin monessa muussa yliopistossa. Yksi vieraileva professori joutui itse asiassa perumaan luentosarjansa tänä vuonna, kun kävi ilmi että hän oli pitänyt homojen oikeuksia vastustavan puheen kotimaassaan. NYU ei toki kieltänyt häntä tulemasta – yksikään opiskelijoista ei vain valinnut hänen kurssiaan.
Miten NYU:hun?
Koulujen hakuprosessit löytyvät nettisivuilta – ja ovat tautisen rasittavia. Itse tulin tekemään vain vuoden ”erikoistavan” maisteriohjelman, en siis suorittanut koko ketjua collegesta grad schooliin. Normaalistihan Jenkeissä käydään ensin college jonka sisältöö riippuu aineista, joita itse melko vapaasti valitsee. Sen jälkeen moni on töissä pari vuotta kerätäkseen rahaa, mutta usea suuntaa myös suoraan grad schooliin, joka kestää alasta riippuen 2-3 vuotta. Grad schooleihin haetaan collegen arvosanojen ja muun kokemuksen perusteella. Ainakin LLM – ohjelmiin tuli kirjoittaa miljoona esseetä, luulisin että jota kuinkin samoilla meiningeillä mennään muuallakin. Hakuprosessi kannattaa aloittaa ajoissa, sillä yllättäviä lippulappuja joutuu pyytämään sieltä täältä.
Mistä rahat?
Tämä touhu on kallista – hinnat löytyvät koulujen nettisivuilta. Rahoitusvaihtoehtoja on monia: voi ensin olla töissä ja hankkia jonkun verran pääomaa, apurahoja on tarjoilla muutama - tosin Suomessa poikkeuksellisen heikosti - pankeilta saa melko matalakorkoista lainaa ja aina on pieni mahdollisuus, että on syntynyt ökyrikkaaseen perheeseen, jossa mummi antaa jenkkivuoden joululahjaksi.
Itse käytän melkoista kombinaatiota kaikesta mahdollisesta.
Ja jos joku vielä miettii, että "NY, NYU, joo, tutulta kuulostaa", tästä löytyy vastaus:
Suomalainen opiskelijatyttö Pariisi-Helsinki-New York akselilta.
Pidän:
-Matkustamisesta
-Vaatteista
-Pariisista
-Suomesta
-Tanssista
-Asioiden aikaansaamisesta.
Asetan joka aamu itselleni tavoitteita (tänään soitan sähköyhtiöön, tänään kirjoitan vähintään viisi sivua esseetä, tänään maksan puhelinlaskun...) ja joka ilta päätän täyttäväni ne huomenna.
