Tuulen viemää

Ski trip

2010-02-11T15:51:00.010+01:00

Okei, alla on aikamoinen kuvavyöry, be prepared. Saatiin kaverini Davidin kanssa kuningasidea viime lukukauden alussa: järjestetään laskettelureissu. Ajattelimme, että saamme varmasti parikymmentä ihmistä kasaan ja kivan diilin. Noh, parikymmentä ihmistä oli ehkä vuoden aliarviointi. Lähdimme reissuun kahdella bussilla, joissa oli yhteensä yhdeksänkymmentä ihmistä. Voi jestas. En kommentoi siitä sen enempää kuin, että EI ENÄÄ IKINÄ.

Kuvat ovat ihan missä sattuu järjestyksessä. Ostin vihdoin uuden tietokoneen (MacBook...:), enkä jostain syystä saa vaihdettua kuvien järjestystä klikkaamalla ja leikkaamalla. En myöskään saa suurennettua niitä bloggerissa, yms. Neuvoja otetaan vastaan.

BrassiRafael ensimmäistä kertaa mäessä SuomiTuulin kanssa.

Bussimatkalta...

Rafa ja Maxime ja Tuule Ski Shopissa, johon paukahti kerralla 90 ihmistä. Oli siinä työntekijöillä ihmettelemistä. Raukat kun eivät olleet lainkaan varautuneet.

Järjestäjäkaverini David Ski Shop härdellissä...

Lauantai-illan illallinen hotellilla. Hotelli oli tosi kiva, todella maalaismainen ja jenkki.

Porealtaassa oli iltaisin tungosta

Kuten myös uima-altaassa...

Virignie ensimmäistä kertaa laudan päällä. Tai päällä ja päällä, miten sen nyt ottaa...

Pojat paussilla, Simon, Dan ja David.

Muita paussilla...

Illalla hotellin baarissa, Virginie, tuleva kämppikseni Maxime ja minäminä.

Hotellin baari oli niin jenkkimaalaisbaari kuin mahdollista...

Meidän huonekunta lepuuttaa, sänkyjen välissä Doc visiitillä, saatuaan hetkellisesti rehaamisesta tarpeekseen.

Ylhäällä oli välillä aika pilvistä...

Tällä kuvalla ei sitten olekaan mitään tekemistä minkään kanssa. Victorialla oli tyttöjen ilta toissa viikonloppuna ja tämä on ainoa kuvasaldoni. En viitsi tehdä siitä omaa postausta.

Ja tämä kuva on Job Fair partysta, Tuuli ja Clara edustavat. Job Fair on tapahtuma, jonka yliopisto järjestää. Asianajotoimistot tulevat haastattelemaan meitä kampukselle ja illalla juhlitaan. Tässä siis juhlittiin.

Ai niin, pieni PS: Perjantaina Washington DC:n. Ja, hmmmmm, mihin ostin juuri liput spring breakiksi? Ei tahdo muistaa.... Ai niin! Costa Ricaaaaa!!! Jei! Kaverini on Costa Ricasta kotoisin ja paitsi majoittaa meidät, myös pyörittää meitä ympäriinsä, joten välttynemme pahimmilta turistipesiltä. 10 päivää, ah. Can't wait.

New Yorkin talvi

2010-02-07T15:54:00.009+01:00

New Yorkissa sää vaihtelee aivan älyttömästi. Nyt meillä on ollut pitkä kylmä kausi, mutta pari viikkoa sitten nautittiin hetkellisesti 12 asteesta. Lämpimimmillä päivillä kävimme Natalian kanssa ihanalla kävelyllä Brooklyn Bridgen yli, ja herkuttelimme mahtibrunssilla Brooklynin puolella.

Itsehän olen sitä mieltä, että brunssin kuuluu olla rasvainen ja raskas, jotta sitä voi edes brunssiksi kutsua. Tässä lohta, kananmunia, perunoita ja muistaakseni paahtoleipää. Oijjoi.

Onneksi Nati oli samoilla linjoilla.

Vähän joulun jälkeen - jep jep, ihan olen ajantasalla päivityksineni - oltiin Central Parkissa kävelyllä. Ja sää oli väähn toisenlainen. Oli ihan saamarin kylmä! Mutta sentään kaunista.

Soma soma Maija.

Jäämöykky (Jää"puikko" antaa vähän väärän kuvan...)

New Yorkissa oli melkoinen lumimyrsky. Olin jumissa pikkuravintolassa kavereiden kanssa 7 tuntia, kun ulos menosta oli aivan turha kuvitellakaan. Tässä siivotaan seuraavana päivänä saldoa...

Ja loppuun vielä ihan pari viimosta kuvaa, jotka nappasin ennen joulua Lincoln Centeristä, kun olimme katsomassa Pähkinänsärkijää.

Thanksgiving

2009-11-24T00:36:00.005+01:00

Oli sitten noin villi viikonloppu. Oltiin sentään kävelyllä, tepasteltiin Brooklyn Bridgen yli ja käytiin Brooklynissä brunssilla. Söin yhdeksän kertaa yli tarpeitteni, siitä juttua joku toinen päivä.

Torstaina on Thanksgiving. Olin kovasti suunnitellut etukäteen kutsuvani itseni jonkun Jenkkiperheen luokse, muttei siitä sitten tullutkaan mitään. Koulu onneksi järjestää perinteisen Thanksgiving-mätön, joten eiköhän kalkkunaa saa tarpeekseen. Ajattelin myös mennä katsomaan MAcy'sin Thanksgiving Paradea.

Paraati on pidetty vuodesta 1920 lähtien. Alunperin Macy'sin monet maahanmuuttaja työntekijät halusivat juhlistaa joulukauden alkua marssimalla kotimaidensa tapojen mukaisessa kulkueessa. Mukaan mahtui paitsi pukeutuneita työntekijöitä myös palkattuja viihdealan ammattilaisia.

Jo ensimmäisenä vuotena kulkue keräsi neljännesmiljoona katsojaa (tosin wikipedian mukaan lähdetiedot puuttuvat tästä luvusta, ottakaa se siis hitusen varauksellisesti), niinpä Macy's päätti järjestää paraatin vuosittain. Paraati huipentuu paitsi jättiläisilmapalloon, joka on joka vuosi erilainen, myös Joulupukin saapumiseen Herald Squarelle.

Valmistaudun myös innokkaasti Black Friday alennusmyynteihin. Huomenna aion kartottaa mitä hankin ja mistä ja perjantaiaamuna olen iskuvalmiudessa. Tarvitsen ainakin uudet juoksukengät ja selkärepun. Sekä sneakersit, minulla kun ei ole yksiäkään kävelylenkkarijuttuja täällä. Eikä kyllä juuri Suomessakaan, mitä niikseen tulee. Ja myönnettäköön, että sellaiset kasarireebokmeiningit vähän himottavat.

Kuvat täältä, täältä , täältä ja täältä.

Stern + NYU

2009-11-17T19:47:00.008+01:00

Olen kipeänä kotona, niinpä ansaitsen mielestäni pienen bloggaustuokion sen sijaan, että lukisin kaiken maailman contract draftingia ja anti-suit injunction - kuonaa. Niinpä kerron pikaisesti viime perjantaista. Olen siis hivuttanut itseni International Law Societyyn ja edustan LLM:iä (i.e. meitä maisteriohjelmaa tekeviä). ILS pitää aina silloin tällöin bileitä, joilla on tarkoitus hakea ILS:lle nimeä ja tunnettavuutta opiskelijoiden keskuudessa ja erottua muista opiskelijajärjestöistä. ILS ei ole suoraan sanottuna ollut mikään markkinoinnin mestari tähän mennessä ja Jennifer, social chair, olikin sitä mieltä, että seuraavat bileet pidetään jossain tyylikkäässä paikassa imagon kohotuksen merkeissä. Minä sain sitten neronleimauksen ja ehdotin yhteisiä bileitä jonkun Stern Business Schoolin (NYU:n Business School) opiskelijajärjestön kanssa, jotta saataisiin vähän uusia naamoja kehiin. Otimme yhteyttä aikoja sitten Sternin pariin opiskelijajärjestöön ja toinen vastasikin pian (European Business Society). Sternillä oli kuitenkin midterm examit päällä, joten päätimme lykätä bileitä marraskuun 13. päivään asti. Jostain syystä matkan varrelle sattui miljoona estettä, joita en nyt sen enempää erittele. Mutta löysimme itsemme maanantai-iltana kello kymmeneltä Sternistä suunnittelemassa lippuja, myyntiä, markkinointia, yms. Emme olleet siis edes aloittaneet lipunmyyntiä tai mainostamista, bileet olivat perjantaina ja klubi oli jo varattu.

Ottaen huomioon lähestyvät tentit, kolmen päivän markkinointiaika, ihmisten erinäiset menot, yms. ajattelimme, että jos saamme 70-100 ihmistä kasaan, niin hyvä on ja ensi jaksossa sitten isommat kestit. Tiistaina aloitimme lähettämällä Facebook-kutsun tutuillemme ja ihmeekseni usea kieltäytyi. Kävi ilmi että yksi tyttö, jonka tunnen etäisesti, järjesti samana perjantai-iltana 30-vuotisjuhlansa ja hän oli palkannut DJ:n, varannut klubin, yms. Jatkoimme kuitenkin markkinointia, lähetimme Facebook-viestin, viestin koko oikikselle ja toisen business schoolille, laitoimme muutamia säälittäviä julisteita, yms. Keskiviikkona olimme myyneet 50 lippua ja aloimme jo olla vähän tuskissamme. Tähän väliin on hyvä mainita, että jenkkiopiskelijat eivät ainakaan oikiksessa juuri bailaa. Tai bailaa ja bailaa, heidän käsityksensä kesteistä ovat kotibileet ja sporttibaarit. Pelkkä ajatus lenkkareiden ja t-paidan vaihtamisesta siistimpiin vaatteisiin on riittävä, jotta he eivät innostu bileistä. Ja mehän järjestimme omamme ihan kivassa klubissa. Joten iso osa kohdeyleisöstämme oli jo ihan periaatteenkin vuoksi pois pelistä.

Keskiviikkona neiti synttärisankari, jota en siis juuri tunne, päätti lähettää yleisen kutsun koko LLM:lle. Kilpailimme siis paitsi ihmisten ennalta sopimien pakoitteiden kanssa myös viime hetken 30-vuotisbilekutsun kanssa. Eikä meillä ollut tarjota ilmaisia juomia. Käytin aivan hävyttömästi "jos et tule, en enää puhu sinulle" - korttia monen kaverini kanssa, mutta sitä suuremmalla syyllä todella rukoilin, että bileet onnistuisivat jotten olisi painostanut kavereitani viettämään perjantai-iltaansa puolityhjässä baarissa. Ja kuinkas sitten kävikään? Kuvat puhukoon puolestaan:

Klubi oli Grove 49 ja väritykseltään ja valoitukseltaan sininen.

Herra bartender oli kovasti hot, mutta ikävän ylimielinen.

Tuuli, sveitsiläiset Daniel ja Luca, sekä Brassi-Renata. Mekkoni on Maijan ja ihana, koru ihan oma. Sinen ranneke oli järjestäjien "juo niin paljon kuin haluat ilmaiseksi" - ranneke. Minulla pysyi järki kädessä, mutta Miguel - Sternin yksi järjestäjistä - ei ollut ihan yhtä kontrolloitu.

Miguel ja minä.

Tipuja.

Lisää tipuja.

Jennifer, järjestäjäparini.

200+ ihmistä

Miesedustusta maisteriohjelmastamme.

Kämppikseni Natalia ja Maxi.

Kamalasti kuvia

2009-11-15T07:04:00.006+01:00

Uah, kun puuhaa on riittänyt neljän viikon varrelle. Aivan aivan aivan järjetöntä. Poimin parit helmet ja kerron niistä. Aloitetaan Halloweenista, loput jutut tulevat myöhemmin (luvassa "kuinka päädyin Facebookin yhden perustajan bileisiin", "kuinka markkinoin bileet 200 ihmiselle kolmessa päivässä", etc. Stay tuned :). Itsehän siis juhlin Halloweenia kahteen otteeseen. Edeltävänä torstaina koulu oli laittanut pistänyt parastaan ja järjestänyt meille pre-Halloween kestit. Itse vaikutin merimiehenä.

Tervetuloa!

Peter PanSabine

LuolanainenSheila

SeiloriTuuli ja MunkkiDaniel

Kaikenlaisia otuksia

Brasilialaiset vangit

LentoemäntäJulie ja KissanainenCorina

Huomatkaa taustalla Helinä-Henrik!!

Koulun sisäänkäynti.

Koulun koristelua.

Elviksellä kävi flaksi.

Paikalle oli raahattu valokuvaaja, joten jokainen haluava ryhmä sai muistoksi mukaan ammattilaisen ottaman valokuvan. Laiskuus iski, joten en skannaa omaani, mutta sellainen löytyy!

Opintoneuvoja... (tuo elävämmän näköinen).

Tarot-korttien lukijakin oli hankittu paikalle. Turhasta ei siis lukukausimaksuja makseta.

Ah, nyt väsyttää niin paljon että on pakko päästä nukkumaan. Pikaisesti vielä pari kuvaa ihan oikeasta Halloween - lauantaista. Olimme aivan järjettömissä bileissä yhden brasilialaisen luona. Kundi asuu Hudson - riverin varrella kolmikerroksisessa huoneistossa yksin. Firma maksoi bileet, tarjolla oli kaikkia juomia sampanjasta maitoon, joka ikistä mahdollista juustolajia, hedelmiä, leivoksia, you name it. Olipa paikalle palkattu joku tekemään jatkuvalla syötöllä toasteja nälkäisille. En jaksanut ladata bileistä kuvia, ehkä pitäisi tehdä se myöhemmin. Menin balleriinana :) (Alla olevat kuvat ovat West Villagesta, jonkun tuntemattoman oven edestä. Vaikutuin koristeluista niin, että oli pakko nappasta pari otosta.)

Flaviavampyyri

Columbia meets NYU

2009-10-24T21:46:00.007+02:00

Ah, ulkona sataa vettä kaatamalla, katselen New Yorkin valoja pisaroiden peittämän ikkunaruudun läpi, kirjoitan blogia ja juon kaakaota. Maija tulee pian käymään skumppapullon kanssa ja juoruamme eilisillan jutut ennen kuin lähdemme baanalle. On aika kiva olla.

Näitä uutisia tulee nyt ihan hasardissa järjestyksessä, kun kuvia on röykkiö enkä ehdi päivittää sellaisella tahdilla kuin toivoisin. Senpä takia nyt seuraa selostus parin viikon takaisista Columbia + NYU LLM - bileistä, eikä eilisistä viiden ihmisen yhteissynttäreistä.

Pari viikkoa sitten NYUn ja Columbian LLM opiskelijat järjestivät yhteiset megabileet Le Souk - nimisessä paikassa East Villagessa.

Aloitimme tyttöjen illalla Mercer-streetillä Ana Sofian ja Jenniferin luona.

Kenkäni ovat liian isot, mutta eivät silti kokoa 45 niin kuin tästä kuvasta voisi päätellä. En tiedä mikä ihmeen kuvakulma tuohon iski. En myöskään tiedä miksi kuva näyttää epätarkalta, kun se ei oikeasti sitä ole. Vinkkejä otetaan vastaan. Vasemmalta oikealle: Emily, Virginie, Jess, Tuuli ja Laura.

Jennifer (toinen emännistämme), Caroline, Corina, Flavia ja ikihyväntuulinen Lucia.

Noemi, Jess ja Monica.

Lucia ja Noemi

Kaunotar ja hirviö (aka Jess ja Tuuli)

Tyttöjen illasta suunnistimme toisiin kesteihin. Kaverimme Joel, Filippo ja Simon asuvat kolmiossa East Villagessa ja suoraan heidän alapuolellaan asuvat Whitney, Ana ja David täysin identtisessä kämpässä. Bileet ovat aina aika lystejä, kun voi ravata asunnosta toiseen. Naapuriparkojen hermot ovat tosin aika koetuksella.

Joel, Virginie, Bettina, Filippo.

Rapun jokaisessa välikerroksessa on lysti lepotuoli, jos väsy yllättää. Kuvassa lepohetkeä viettää Andrea, slaavi palkkatappaja tarkkailee.

Pääsimme vihdoin kesteihin vähän yli tunnin myöhässä. Alla Bettina ja Bettinan ihana huivi, jonka jonain päivänä varastan.

Kävimme kesken klubituksen välibileissä Joelin, Anan ja Whitneyn kanssa Joelin, Simonin ja Filippon luona, he kun asuvat aivan klubissa kiinni.

Ana taiteili.

Ja Joel ja Whitney nesteyttivät. Pahoitteluni punaisista silmistä, en jaksanut poistaa niitä. Huomatkaa hieno pysti takaoikealla.

Siis JEI!

Rajaus- ja poseeraustaidetta. Taustalla taide taidetta.

Jatkoimme takaisin klubille:

Meitä oli muutama

Ja todistusaineistoa: Täällä ihan oikeasti opiskellaan!!

Luin ihan itse tuon paperin molemmat puolet. Että turhaan en mitään opintolainaa ole ottanut.

Home Sweet Home

2009-10-19T15:45:00.005+02:00

Aikuisten oikeasti, luulin että rytmini oli kiivas viimeisenä Pariisin opiskeluvuotena, mutta huhhuh, sehän oli ihan lepoa! Olen työntänyt itseäni kaiken maailman komiteoihin, olen LLM edustajana International Law Societyssa sekä LLM Specialization Committeen johtokunnan jäsen. Nyt suunnittelemme yhteisiä kestejä Stern Business Schoolin Euroopan kaupan opiskelijoiden kanssa. Ja muutin.

Mistään kovin radikaalista vaihdosta ei ollut kyse, vaan matkustin saman asunnon 11. kerroksesta 15. kerrokseen. Mutta kämppikset vaihtuivat ja siinä oli kyllä muutosta kerrakseen. Viime kämppikseni oli jenkkityttö, joka oli varmaan ihan mukava. ”Varmaan” siksi, että hän ei puhunut minulle. Hyvään huomeneen tuli harvoin vastaus ja tipu linnottautui omaan huoneeseensa. Eipä hänestä kovin haittaa ollut, jos ei iloakaan. Nyt muutin kahden kolumbialaisen tytön kanssa uuten kämppäämme. Natalia, alla olevassa kuvassa, on jo raahannut kimpsunsa ja kampsunsa, Maxi (Maria Ximena) tulee vasta lokakuun viimeisenä päivänä. Eilen vietimme Natalian kanssa Grey’s Anatomy – tuna toast illan. Minusta tuntuu kuin asuisin Disneyn elokuvassa. Todennäköisimmin Tuhkimossa. Natalia lauleskelee jatkuvasti ja on kestohyväntuulinen. Mahtavaa!

Super Natalia kokkaa lenkin jälkeen ja hoitaa kaverin ihmissuhdeongelmia samalla handsfreellä.

Näkymä on ihan peruskiva. Kun astuu ovestamme ulos, on vastassa lasiseinä, josta näkymä harmaana sateisena aamuna oli tällainen:

Ja vähän vähemmän sateisena tällainen:

Joissain kuvissa näkyy edessä matalan rakennuksen katto, kyseessä on Vanderbilt Hall, jossa osa luennoistamme on. Koulumatkani ei tosiaan ole mitenkään tolkuttoman pitkä.

Näkymä huoneestani pysyi samana, tosin kerros vaihtui.

Alla random-kuvia sieltä täältä:

Kaverini Clara oli käymässä viikko sitten. Clara opiskelee ja opettaa Sarah Lawrence yliopistossa, (tai jotain sinne päin). Uptownissa ja oli kanssamme hummaamassa West Villagessa.

Olen ylpeä "Vuoden ilme" - ehdokas tällä kuvalla.

Tämä nyt vaan on siisti kuva :)

Priscillan synttäreiltä. Priscillalla on ihan kiva kaksio Mercer Streetin 30. kerroksessa, näkymät Hudson Riverin yli New Jersey:iin. Perus. Ja note to self: jos on vaalea ja omaa punapigmenttiä, punainen ei ole hyvä väri käytettäväksi. Muutenkin noiden brassimissien kanssa samoissa kuvissa olo alkaa käydä itsetunnolle. :p Vasemmalta ruotsalainen Andrea, suomalainen Maija, brassimissi Priscilla ja punainen laboratoriorotta Tuuli.

Jazz picnic

2009-10-14T15:31:00.008+02:00

Toissa sunnuntaina saimme itsemme raahattua pienestä edellisillan juhlinnan jälkeisestä jumituksesta huolimatta Governors Islandille jazz picnicille. Voi miten olinkaan tyytyväinen, että olin saanut itseni kiskottua ylös, ulos ja liikkeelle! Ensinnäkin, päivä oli uskomaton, todella lämmin ja aurinkoinen. Pelkkä parin minuutin laivamatka Governors Islandille oli reissun arvoinen.

Itse tapahtuma kruunasi kuitenkin kaiken. Ihmiset olivat pukeutuneet 20-luvun asuihin ja oikeasti panostaneet autenttiseen ulkonäköön.

Tämä tanssiva pariskunta sulatti kaikkien sydämet.

Uima-asu show

Myynnissä oli myös aivan uskomattomia hattuja ja vaatteita, mutta hinnat olivat sen verran korkeat etten edes joutunut houkutuksen alaiseksi.

Pahoitteluni tyypistä, joka loikkasi kuvaan juuri kun olin ottamassa sitä.

Paparazzi-kuva muutamasta juhlijasta. Taustalla näkyy myös vähän governors Islandin arkkitehtuuria.

Asiaankuuluva kakkukilpailu oli tietenkin pistetty pystyyn, jonka tuloksia jännitettiin koko perheiden voimalla.

Tunsin itseni melkoiset typeräksi perus 2000-luvun mekko-takki-saappaat-setissä (olin myös tukehtua kuumuuteen takissani).

Myös kavereiltani löytyi aika kivoja tyylejä, vaikka he eivät olleetkaan ajan hengen mukaisesti tälläytyneitä:

Groovy Joel

Ikityylikkäät Maija ja Jerome.

Rikki

2009-10-12T04:48:00.007+02:00

Minä olen rikki ja tällä kertaa kirjaimellisesti. Ensin niskani kramppasi pahemmin kuin ikinä ennen, enkä voinut kääntää päätäni. Nyt syön lihasrelaksantteja ja lääkäri passitti minut fysioterapiaan. Sitten kuukauden flunssani kävi pahemmaksi ja kävi ilmi että minulla on poskiontelontulehdus. Antibiootteja siis. Sitten ääneni katosi ja olen nyt raakkunut pari päivää. Sen jälkeen iskin huuleni ja se on turvoksissa ja verinen. Ja eilen maailman ankeimmassa klubissa astuin ison lasin palan päälle, joka lävisti kenkäni pohjan ja porasi puolen sentin reiän jalkaani. Onni onnettomuudessa, että olen jo valmiiksi antibioottikuurilla, joten tulehdusriskiä ei juuri ole.

Alla on kuvia Brooklyn-reissusta Ninjan kanssa, joka oli täällä käymässä sekä muutamia kuvia otettuja erinäisistä kesteistä. Kävimme kuolaamassa Ninjan kanssa vintage-liikkeitä, jotka aukesivat kaikki kahdeltatoista. Ajoituksemme ei ollut maailman paras sillä olimme mestoilla kymmeneltä.

Ninja ja maailman paras banana nut bread.

uusi lempimekko

siistit Brooklyn-bileet

Tuuli ja Doc - yksi parhaista kavereistani täällä - siisteissä Brooklyn-bileissä.

Docin sukunimi on oikeasti Doctor, josta siis lempinimi Doc.

After party - jumitusta.

Ensimmäinen kuva on otettu huoneeni ikkunasta keskiviikkona. Rakastan herätä tuohon näkyyn.

Sen verran vielä, että on tosi hauskaa seurata Gossip Girliä tällä hetkellä, kun kuvaukset ovat ihan kotikulmilla. Olisiko ollu tokassa vai kolmannessa jaksossa kun yhdessä kuvassa näkyi University Cafe, paikka jossa käymme jatkuvasti lounaalla. Ja Bleeckerin ja McDougallin kadunkylttejä väläytellään välillä, jotka molemmat löytyvät 50 metrin päästä.

Sunset Cruise on Sunday and a couple of men

2009-09-16T20:44:00.008+02:00

Maanantaina kotikatuni näytti tältä:

Ja toisen koulurakennukseni sisäänkäynti tältä:

Sillä He...:

...olivat lounaalla kotikatuni ravintolassa, kouluni vieressä. Kuva on siis luentosalin ikkunasta ja sen otti Pieter Hooghut. Furman Hall oli täynnä poliiseja ja pari hassua tarkka-ampujaakin osui käytävällä vastaan. Oli muuten leppoisa tunnelma. (Heille, jotka eivät setiä tunnistaneet: kyseessä olivat siis Herrat Clinton ja Obama.)

Sunnuntai meni näissä merkeissä:

Mites toi tukka...

After cruise party:

Olin muuten eri iloinen että loppupeleissä otin nuo leggingsit mukaan. Kuten yllä olevista kuvista saattaa päätellä kannella tuuli aika lailla ja voipi olla, että Rouva Vapaudenpatsas sekä erinäiset kanssamatkustajat olisivat saaneet elinikäisiä traumoja (ja kyllä, Rouva Vapaudenpatsaalla on elinikä...) tarpeettoman auliista Tuulin takamuksen esittelystä, jos en olisi tajunnut napata pöksyjä mukaan.

After cruise party oli siis yhden hotellin kattoterassilla olevassa loungessa. Tarjoilla oli ihania tonttuviittoja tarvitseville.

Girls' night out

2009-09-12T19:04:00.018+02:00

No niin,

En yritäkään käydä läpi kaikkea mitä viime aikoina on tapahtunut, mutta ”in a nutshell” kuten täällä päin sanotaan: olen ollut brassifestareilla, Kuuba-kulkueessa, tyttöjen illassa, fashion weekien yksissä avajaisbileissä (ei niin hypeä kuin miltä kuulostaa, ”avajaisbileitä” oli ympäriinsä), opiskellut, käynyt kerran salilla (vauuuu...) ja syönyt yhdeksäntoista kertaa yli tarpeitteni.

Ainoa asia joka harmittaa on, etten saanut Jay-Z:n konsertiin lippuja Madison Square:lle. Kaverini yritti ostaa meille molemmille liput mutta onnistui saamaan vain yhden. Craigslistillä ja Ebayssä hinnat nousivat yli 200 dollarin, joten päätin sitten jättää ne sikseen. Konsertti pidettiin syyskuun 11. erinäisten tapahtumien muistoksi. Täällä piti olla kaiken maailman häppeninkiä, mutta vettä tuli niin älyttömästi että ainakin Washington Square Parkin tapahtumat jäivät suosiolla pitämättä.

Pre-tyttöjen ilta Maijan kanssa. Törmäsimme Davidiin, joka selvästi oli innostunut nähdessään meidät kerrankin pyntättyinä ja halusi ehdottomasti kuvan.

Ja, noh, jos liikaa kehutaan niin pakkohan sitä on vähän pelleillä.

Mussa on selvää mallin ainesta kun tuollainen säkenöivä hymy tulee ihan luonnostaan - ja luonnollisena.

Olimme The Griffin - nimisessä paikassa, joka on ilmeisesti melkoisen selektiivinen., sillä meillä piti olla nimi listassa ja kaikenlaista muuta hömpänpömppää Sisältä paikka tosin muistutti lähinnä pompöösiä venäläisen rautatieaseman kahvilaa.

Näinhän siinä sitten kävi... bongaa Tuuli pöydältä.

Suomalainen minäni laitetaan täällä kyllä välillä melkoisille koetuksille. Varsinkin brittitytöt ovat niin KAMALAN innoissaan kaikesta ja pitävät niin ÄLYTTÖMÄN kovaa meteliä ihanista asioista, että välillä on hermoissa pitelemistä. Siis ihan oikeasti, minä olen tottunut nokkaviin pariisilaisiin ja kylmiin suomalaisiin,. En ymmärrä mitä sitä turhaan riemuitsemaan kaikesta, häh? Ikään kuin elämä olisi muka kivaa, tai jotain. Yksi brittityttö tuli Anan luokse illalliselle myöhässä ja vietti ensimmäiset kaksikymmentä minuuttia kiekuen korkealta ja kovaa "This is so exciting! This is so exciting! Everybody looks so pretty! This is so exciting!" Jo siinä vaiheessa olin tarttua lähimpään paistinpannuun. Kun pääsimme the Griffiniin hän oli pyörtyä paikalleen ihanien plyysisohvien loisteen edessä "Oh, oh, oh, this is so pretty! this looks so nice! Tuuli, Tuuli, doesn't this look so NICE??" Kamalakamalapahaihminienminä totesi ankeahkosti "I think this looks quite cheap." Tyttö-paran naama venähti eikä hän tiennyt lainkaan miten päin olla minun innostuksen puutteeni edessä. You can say it: olen paha ihminen. Huono omatunto kolkuttaa vieläkin.

Fashionnightista ei sen enempää kuin että siellä oli bodypainteri joka oli luokattoman huono, kuten kuvasta voi päätellä. Ympäriinsä kulki lähes alastomia tyttöjä jotka oli maalattu miten kuten. Ympäriinsä kulki myös valokuvaaja ja katsellessani hitusen inhoten yhtä hikistä, pikkupikkupöksyissä kuljeskelevaa, maalia valuvaa olentoa, tipu hymyili mulle ja sanoi "you look like you want a picture", työnsi olennon kylkeeni kiinni ja niks naks viikon kuluttua voin varmaan ihailla omaa järkyttynyttä ilmettäni gallerian sivuilta. Jes.

NYU

2009-09-02T16:38:00.016+02:00

Kuva

Minulta on kyselty jonkun verran koulustani, miten tänne päädyin ja miten tänne pääse. Eli alla vähän henkilökohtaista historiikkia sekä yleistä jaarittelua.

Miksi Yhdysvaltoihin?

Ala, jolla työskentelen on todella kansainvälinen ja maisterin tutkintoa englanninkielisestä maasta, ennen kaikkea Yhdysvalloista, arvostetaan kovasti. New Yorkissa ja Kaliforniassa voi myös suorittaa paikallisen asianajotutkinnon käymättä koko oikista osavaltiossa.

Yksi kirjastoistamme

Plus, olkaapaamme rehellisiä: olen todella pitkään haaveillut voivani joskus opiskella Jenkeissä. Yhteenkuuluvaisuuden tunne joka tietyn koulun opiskelijoilla on mieletöntä ja ihanan mukaansatempaava. Oma koulu on symbooli, jota kannetaan ylpeydellä.

NYU:n maskotti

Miksi New York?

Duh, hölmö kysymys. Maailman ihanin kaupunki.

Miksi New York University?

Tämä on jo vähän monimutkaisempaa. Pääsin useaan yliopistoon ja valitsin NYU:n muutamasta syystä. Ensinnäkin, täällä on monien vuosien ajan ollut Jenkkien paras kansainvälisen oikeuden maisteriohjelma, joka siis on alaani.

Toiseksi, New York asuinpaikkana ei ole aivan lohduttoman ikävä. NYU:n campus sijaitsee keskellä Downtownia, kaupungin sykkeessä, Washington Square Parkin reunalla ja Broadwayn kupeessa.

Kuva yhden opintorakennuksen ikkunasta

Toinen huippuyliopisto New Yorkissa – Columbia – on huomattavansti enemmän eristyksissä ja opiskelijat tulevat harvoin lähteneeksi campusalueelta. Siinä missä meidän campuksemme koostuu kerrostaloista, joita NYU on hankkinut West Villagesta, Columbia on kaakkoismanhattanilla omien muuriensa sisällä.

Kuva: Noemi Blumber

NYU:n kartta

Kolmanneksi, NYU on liberaali koulu. Tämä saattaa suomalaisen korvaan kuulostaa itsestään selvältä, mutta Jenkeissä on kouluja ja arvoja moneen lähtöön ja suvaitsevaa ilmapiiriä arvostaa Suuressa Maailmassa ihan uudella tavalla. NYU luotiin vuonna 1831 nuorille miehille. Keskeisenä ajatuksena NYU:n toiminnassa oli, että sisäänpääsyn tuli perustua meriitteihin ja älyyn eikä syntyperään, joka muissa huippukouluissa oli tapana ottaa sisäänpääsyn kriteeriksi. NYU oli alusta alkaen sekulaarinen, eli ”uskonnosta riippumaton” yliopisto, toisin kuin suurin osa sen ajan kouluista. Sen lisäksi Village oli ja on jossain määrin vieläkin Manhattanin taiteilijoiden keskus, joten ehkä ympäröivä luovuuskin jätti jälkensä NYU:hun.

Tämä vapaamielisyys näkyy nykyään esimerkiksi siinä, että homojen oikeuksiin suhtaudutaan NYU:ssa liberaalimmin kuin monessa muussa yliopistossa. Yksi vieraileva professori joutui itse asiassa perumaan luentosarjansa tänä vuonna, kun kävi ilmi että hän oli pitänyt homojen oikeuksia vastustavan puheen kotimaassaan. NYU ei toki kieltänyt häntä tulemasta – yksikään opiskelijoista ei vain valinnut hänen kurssiaan.

Miten NYU:hun?

Koulujen hakuprosessit löytyvät nettisivuilta – ja ovat tautisen rasittavia. Itse tulin tekemään vain vuoden ”erikoistavan” maisteriohjelman, en siis suorittanut koko ketjua collegesta grad schooliin. Normaalistihan Jenkeissä käydään ensin college jonka sisältöö riippuu aineista, joita itse melko vapaasti valitsee. Sen jälkeen moni on töissä pari vuotta kerätäkseen rahaa, mutta usea suuntaa myös suoraan grad schooliin, joka kestää alasta riippuen 2-3 vuotta. Grad schooleihin haetaan collegen arvosanojen ja muun kokemuksen perusteella. Ainakin LLM – ohjelmiin tuli kirjoittaa miljoona esseetä, luulisin että jota kuinkin samoilla meiningeillä mennään muuallakin. Hakuprosessi kannattaa aloittaa ajoissa, sillä yllättäviä lippulappuja joutuu pyytämään sieltä täältä.

Mistä rahat?

Tämä touhu on kallista – hinnat löytyvät koulujen nettisivuilta. Rahoitusvaihtoehtoja on monia: voi ensin olla töissä ja hankkia jonkun verran pääomaa, apurahoja on tarjoilla muutama - tosin Suomessa poikkeuksellisen heikosti - pankeilta saa melko matalakorkoista lainaa ja aina on pieni mahdollisuus, että on syntynyt ökyrikkaaseen perheeseen, jossa mummi antaa jenkkivuoden joululahjaksi.

Itse käytän melkoista kombinaatiota kaikesta mahdollisesta.

Ja jos joku vielä miettii, että "NY, NYU, joo, tutulta kuulostaa", tästä löytyy vastaus:

Brassityttöjen kanssa

2009-08-31T01:42:00.004+02:00

Huoh.

Luennot ovat alkaneet ja on pakko sanoa, että opetuksen taso on kyllä jotain aika mieletöntä. Ihan huippuproffia jotka ovat tosi stimuloivia ja innostuneita työstään. Itse tosin aloitin lukukauden tiputtamalla aika määrän kursseja pois.

Yksi proffa aloitti luennon sanomalla, että joutuu valitettavast olemaan poissa yhden kerran, eli joudutaan pitämään jonain päivänä neljä tuntia luentoja putkeen. Kaksi viimeistä tuntia pidetään Herra Professorin kotona, jonka jälkeen vuorossa on epävirallista juhlintaa. Siis jos opiskelijoille sopii. Hmm, sopiikohan?

Perjantaina oltiin aivan mielettömän hienossa ravintolassa brassityttöjen, Antonion, Noran ja Noran poikaystävän kanssa. Täällä on meneillään ”ravintolaviikot”, eli 35 dollarilla söimme menun, joka tavallisesti maksaa lähemmäs 200 dollaria. Menulta löytyi mm. Kobe-härkää. Ja kyllä, 35 dollaria.

Mahtava tarjoilijamme, joka yritti aluksi kaiken kälätyksen keskellä selittää aterioidemme hienouksia. Hän lähes luovuttui loppua kohden, mutta pysyi yllättävän hyväntuulisena.

Lauantaina olimme lattarityttöjen järjestämässä illanvietossa tyttöjen asuntolan alakerran ”bilesalissa”, jonka jälkeen suuntasimme Brooklyniin kattobileisiin. Sieltä matka jatkui lattarikemuihin pieneen klubiin Brooklynissä. Oli eri lystiä. Tänään olen lueskellut Washington Square Parkissa, kopioinut luentomuistiinpanoja koneelle ja seuraavaksi suuntaan opiskelukaverini synttäreille. Asuntoni vieressä on muuten MAAILMAN parasta falafelia. Ja hinta 2,5 dollaria. Näillä mennään.

P.S. HYVÄ KIMI!!

Life around the clock

2009-08-28T21:43:00.016+02:00

Studytime:

Dinner time:

Travel time:

Smile and try to act normal time:

Fail:

PARTY TIME!!

NY bussista ja juhlia taas kerran

2009-08-26T14:44:00.006+02:00

Olen NIIN helpottunut, luennot alkavat tänään, joten juhlaviikot loppuivat ainakin päiväksi - tosin huomiselle on taas tiedossa kaikenlaista, saa nähdä jaksanko enää mennä (hahhah).

Note to self: älä enää IKINÄ suostu samaan kuvaan brassityttöjen kanssa. Sitä jotenkin vähän näytä skandinaavihiireltä noiden lattarimissien rinnalla.

Sunnuntaina meillä oli koulun järjestämä bussiajelu downtownissa, joka päättyi aikamoiseen juhlaillalliseen Hudson Riverin rannalla olevassa Chelsea Piers - tilassa. Tila oli valtava, näkymät mahtavat, meitä tervehdittiin ovella oluttarjottimilla (sampanja on liian kallista opiskelijoille, ruokaa ja juomaa oli vaikka kuinka kamalasti ja oli paikan päälle raahattu meille DJ:kin. Tosin kestit loppuivat kello 10, joten tanssilattia ei ollut mitenkään tappavan täynnä.

Bilepaikan terassilta, kuva Noemi Blumber.

Kuva samalta.

Maanantaina oli kaiken maailman tervetuliaissälää ja taas kerran meille tarjottiin lounas ja aivan mieletön juusto-hedelmä-vihannes cocktail iltapäivällä, toki viinin kera. Onneksi ONNEKSI meillä on ilmainen sali ja uima-allas ja kaikki pelikentät, muuten tulisin täältä valehtelematta 10 kiloa lihavampana. Tosin tässä ihan lähisalilla tytöt vain juoksevat matoilla tai polkevat stepperillä, "painonnostosalissa" (i.e. peruskuntosalilaitteet) näkyy vain aivan JÄRJETTÖMÄN kokoisia miehiä. Nyt luennolle!

P.S. Pahoitteluni kuvamäärästä, kyllä tämä pian rauhoittuu, kun en enää raahaa kameraa ihan joka paikkaan :)

Ei PYSTY enää

2009-08-22T19:40:00.012+02:00

Rikki. Minä olen rikki. Puhki. Poikki. Väsynyt. Enkä enää jaksa juhlia. En jaksa, en jaksa, en jaksa. Vaan pakko on. Huh.

Eilen meni taas viihdevaihteella koko ilta. Meillä oli intro kurssin tentti perjantaina, jota kukaan ei tainnut ottaa asiaan kuuluvalla vakavuudella. Kahden tunnin tehopäikkäreiden jälkeen kävin salilla, joka on ihan tässä vieressä. Sieltä selvittyäni lähti ilta taas käyntiin: ensin lähibaari ja sitten klubiin. Vettä tuli kaatamalla, kun lähdimme klubista. Oli aika tunnelmallista juosta kaatosateessa taksin perässä New Yorkissa. Onneksi oli lämmintä. Pääsin nukkumaan kuuden aikaan ja armaat vanhempani päättivät muistaa tytärtään soittamalla tänään kello kymmenen. Nyt väsyttää ja joka paikkaa särkee liiallisesta tanssimisesta (ja ehkä vähän juoksumatolla ravaamisesta). Lohdutuksekseni söin pussin Panttereita.

Täytynee taas mennä tutumaan, johan tässä on neljä tuntia oltu hereillä.

Tuuli: ei kuvia klubissa. Ihanan freesi ja kaunis Maija tuossa vasemmalla ei mitenkään erikoisemmin häivytä omaa hikistä ja punakkaa olemustani.

Tuuli, ei kuvia klubissa, osa 2.

Ai niin, ai niin, ai niin! Klubissa tarkastettiin kaikki laukut ennen kuin pääsi sisään. Ja tarkastajan pirulainen vei pienen kynsisaksiavaimenperäni, joka on ollut mitä mainion toverini jo pitkään. Kieltämättä sen vavisuttava neljän sentin varsi ja tappavan terävät leikkausterät ovat aika vaikuttava ase.

Tää kuva oli pakko laittaa, vaikka se olikin ihan vahinkolaukaus, kun yritin keksiä kivaa kohtaa missä kuvata. Näyttää vähän siltä kuin kukkaverholla olisi jalat. Kyllä, bloggaan. Ja seison sen mukaisesti. Tilanne päällä. Lempiclutch. Tai yksi niistä. Tara Jarmon Pariisista, läksiäislahjana kavereilta. Muoto selittynee clutchin sisällöllä: kamerat ja avaimet.

Ai niin, ja vielä yksi edit: kuljimme noin kymmenen hengen porukassa ja yksi ranskalaistyttö joi olutta kävellessään. Ja kuinkas sitten kävikään: poliisiauto tuli ja pysäytti ja SAKOTTI pikkuneitiä julkijuopottelusta. Miettikääpä jos Suomessa sakotettaisiin julkijuopottelusta, siinäpähän saataisiin valtion velat viikonlopussa maksettua.

IIIIH!! JEEEH!!

2009-08-19T14:41:00.011+02:00

Ei pysty, ei kykene selittämään!! Kaikki on vaan niiiiiiiiiin siistiä. Kuvat puhukoon puolestaan. Radiohiljaisuudesta sen verran, että: tulin torstai-iltana 14 tunnin matkustamisen jälkeen (joista kahdeksan koneessa. You do the maths kuinka kauan meni rajalla, taksissa, blaahblaahblaah). Perjantaina oli luento. Illalla oli pakko mennä juhlimaan. Puhelin hajosi. Lauantaina Ikea-reissu ja yleistä järjestelyä. Nukahdin yhdeksältä. Sunnuntaina yleistä järjestelyä ja oli pakko mennä juhlimaan. Maanantaina luentoja. Ja oli pakko mennä juhlimaan. Huh, oon VÄSYNYT. Vois vaikka vähän opiskella välillä.

Korttelin päässä kotoa:

Koti-ikkunasta:

Lenkkipolulta:

Naamat -09

2009-08-03T13:02:00.009+02:00

Viime viikonloppu meni lauantain ja sunnuntain osalta Billnäsin Faces etnofestareilla ja oli kyllä eri lystiä. En ollut ennen ollut Faceseissä ja pakko sanoa, että kyseinen tapahtuma kiilasi kesähäppeninkien suosikkilistan kärkeen. Esitykset olivat tosi mielenkiintoisia eiväkä pelkkää mainstream anttituiskuhannapakarinenpmmp-meininkiä, vaikkei niissäkään toki mitään vikaa ole. Ja oli Faceseillekin päätynyt mm. Koop Arponen ja Pelle Miljoona. Fiilis oli ihan mieletön, kaikki olivat hyvällä tuulella, alkoholi toki virtasi mutta perus oksennuskänni jengi puuttui. Meiltä meni lauantaina vähän esitykset ohi, kun surffailtiin vain ympäriinsä ja fiilisteltiin ruokakojuja ja muuta meininkiä. Ehdittiin nähdä vain Joose Keskitalo ja vähän tuota ylläolevaa bändiä, jonka nimeä nyt en muista, mutta joka oli hyvä. Sunnuntaina päädyttiin sentään katsomaan siperialaista kansanmusiikki esitystä joka sisälsi tanssia, laulua ja soittoa ja oli aivan mieletön. Etualan pikkutytötkin olivat selvästi hurmiossa, sillä he koettivat kovasti tanssia kuten siperialaisnaiset lokkitanssissa.

Omaa hippiuskottavuuttani ja sulautumista massan voi arvioida sen varassa, että kun kävin ensiapupisteessä desinfioimassa haavaani (tekevälle sattuu..) yksi kundeista oli vakuuttunut, että olin tullut paikalle tappelemaan hippien kanssa. :) Ja minä kun olin vielä laittanut maatuska-huivin kaulaani ihan vain maastoutumismielessä!

Teimme taidetta.

Kavereiden kaverin ruokakoju. Yksi kavereiden kavereista omistaa muuten Helsingin parhaimman nepalilaisen ravintolan, Mount Everestin . Käyttäydyin kuin mikäkin fani kun tajusin minkä ravintolan omistajan kanssa puhuin, hehkutin ruokaa maasta taivaisiin ja hyvä jos en pyytänyt nimmariakin.

Asiasta kukkaruukkuun, surffailin eilen autosiviuilla ja mites tämä menopeli?

I screwed it all up. In second hand shoes.

2009-07-31T11:26:00.018+02:00

Uimastadion

Viime päivät ovat kuluneet lähinnä tuossa ylläolevassa paikassa, eli uimastadionilla. Uin hienosti sammakkoa (tai ammattilaisille rintauintia) ja päätinkin että on uusien haasteiden aika. Yritin siis kroolata. Katselin muiden lipumista ympärilläni ja mietin, että eipä tuo nyt niin hankalalta näytä, ei kun menoksi. ensimmäiset 4 metriä menivät hienosti. Sitten rupesi vähän väsyttämään. Puolessa välissä viidenkymmenen metrin pituista jättiläisallasta jouduin luovuttamaan jotten hukkuisi. Räin, pärskin ja polskutin ja katselin katkerana kuusikymppistä, joku likui pitkin vedoin viereisellä radalla. Pyh, sanon minä. Alla stadika-asu (siis ennen ja jälkeen uinnin, tietty), kengät ja rannekoru ovat viimeisimpiä kirppariostoksia.

Olin pari päivää sitten katsomassa Pariisi 36 - leffaa ja se oli IIIIHANA, sanoivat pahat kielet mitä tahansa. Leffasta ulos päästessä oli "maailma on sittenkin ihan kiva paikka" - fiilis, jonka mm. Amélie ja Kaunis Elämä - elokuvat ovat myös saaneet aikaiseksi.

Pariisi 36

Ja otsikkohan viittaa siihen, että kämmäsin viisumihaastatteluni ja minulta puuttuu noin miljoona dokumenttia. Ei siitä sen enempää, ei voisi juuri paljoa enempää v***ttaa tällä hetkellä. Toivotaan yhdessä, että pääsen lähtemään. Alla leffa-asua.

Oonkin mennyt vähän keltaisissa viime aikoina.

Iiiiih, rakasrakas Tara Jarmonin clutch. Ja paitoja on tosiaan kaksi päällekkäin.

Toinen viimeaikojen kirppariostos

Tein loppupeleissä tuollaisen kokotukkasivullepinneillä taiteellisen kampauksen, josta epätoivoissani yritin saada kuvia. Vaan eipä oikein onnistunut.

Tämä kuva onkin sitten loppukevennykseksi. Tuuli 5v, terve.

Rastaman Vibrations

2009-07-23T10:14:00.017+02:00

Viime aikoina stereoissa on soinut letkeä reggae (käsi ylös, kuka tunnisti Bob Marley and the Wailersin levyn nimen otsikoista?) ja olo on ollut sen mukainen. Olen tehnyt kaikkea tuikitarpeellista ja hyödyllistä, mm. syönyt ihan yksin päivässä kaksi litraa mansikoita (saa onnitella – ennen kaikkea siitä, että selvisin vatsakivuista), tehnyt ja tuhonnut moniamonia smootheja, reippaillut Taivaanlahden rannassa, ollut kaverin luona peli-illassa ja käynyt tekemässä Taidetta isovanhemmillani. Alakuvasta voi sitten ihastella sen tulosta. Isoisäni sanoin: harvinaisen tylsä kuvahan tuo on, mutta maalausteknisenä harjoitteena ihan onnistunut. Jahash... siitä olikin tovi kun olin akvarelleilla lätrännyt ja jälki oli sen mukainen, meni touhu vähän vesileikeiksi.

Räkävaatteissa isovanhemmilla

Noi leggarit on oikeasti ihan pitkät ja ne on sellaiset jännät, vähän klooripestyjen näköiset. mutta kun ne on sitä ärsyttävää ranskalaista "taille unique" (one size) kokoa, niin mulla vilkkuu sirosti nilkat... Eli pakko taittaa niitä, jos meinaan käyttää.

Neuletakki on kirpparilta ja siihen olisi hakusessa suurehkot ankkurinapit. Sellaiset kullanväriset.

Bongaa melojat

Oltiin kaverin kanssa katsomassa Brüno ja en tiedä mitä mieltä muut ovat, mutta mielestäni se ei ollut mitenkään mielettömän hyvä. Boratissa oli mielestäni hauskaa ihmisten reaktioiden ennalta-arvaamattomuus ja sopimattomuus heidän asemaansa nähden. Brünossa reaktiot olivat juuri sitä mitä kultakin kohderyhmältä saattoi odottaa. Toki joitakin helmiäkin mahtui mukaan ja ”this was worse than cancer” – tyyppiset mielipiteet tv-ohjelmasta saivat aikamoisen riemun pintaan. Leffa nauratti, mutt'en saanut samanlaisia kicksejä kuin Boratista.

Bruno-kengät

Brüno-vaatteet. Ja pliispliis huomatkaa noi pikkuveljen seinällä roikkuvat vanhat propagandjulisteet, jotka ovat iMAHTAVIA! Oma suosikkin on kuva, jossa tekstinä on "The Americans will always fight for liberty". Tosin kuvaa, jossa amerikkalaista sotilasta halaa kaunis, hymyilevä tyttö ja teksti kertoo, että "He volunteered for submarine service" ei myöskään voi olla katsomatta ihan vakavin naamoin.

Aloituskuvana on kuva Pariisista, kun niitä on kovasti kamerassa. Ärsyttää muuten kun tohon mun valokuvausspottiin tulee tosi ruma valo. Tai oikeastaan ei tule kunnon valoa. Mutta täällä kaksiossa ei nyt ole järin valoisia paikkoja. Ehkä vielä keksin jotain.

Kameraton Pori Jazz

2009-07-20T23:00:00.011+02:00

Kyllä tein hyvän vedon Poriin lähdettäessä: en ladannut kameran akkua. No mitäpä tuosta, en ehkä olisi kovin ehtinyt kuvia ottamaankaan, sellainen meno ja meininki oli päällä. Kuvituksena ovat kaksi harvinaisen laadukasta kännykuvaa, jotka tulin ottaaneksi. Ensimmäisenä päivänä lököteltiin maauimalassa, joka oli leirintäalueessamme kiinni. Oli aivan ihana ilma! Illalla lähdettiin pyörimään jazzkadulle ja törmättiin muutamiin tuttuihin. Kuunneltiin Kristiina Wheeleriä bändeineen, joka sattui olemaan alla esiintyvän Joonaksen hyvä kaveri. Oli muuten ihan mahtimusiikkia.

(Joonas ei ole yleensä näin raivoisa, kahden tytön jatkuvat pissalla käymiset - jotka automaattisesti merkitsivät Joonaksen alentamista statuksesta "ystävä" statukseen "narikka" - eivät vain ilmeisesti olleet loputtomasti herran mieleen. Ei voi ymmärtää.)

Kisakunto petti meiltä jossain vaiheessa Lindan kanssa ja huoputtiin jotain järjetöntä kiertotietä takaisin leirintäalueelle. Ja nyt on ihan pakko nillittää: Miksimiksimiksimiksi pitää leirintäalueella soittaa huonoa rockia täysillä kello viiteen ja aloittaa uudelleen aamulla kahdeksalta? Kun joillakin on pää kipeä ja jotkut haluavat edes ihan vähän nukkua. No joo.

(Kuvailin onnistuneesti jalkojani, jotka toki olivat jazzejen upeinta antia.)

Lauantai kului taas maauimalassa ja illalla käytiin ensin kuuntelemassa Sami Saarte, jonka jälkeen oli tadadaaa De La Soulin keikka! Ah, ihanaa ja mahtavaa! Tosin itsellänihän oli vähän pultsari tanssiaisissa-olo. Suurimmalla osalla tytöistä oli melkoisen koreat vaatteet päällä, mutta allekirjoittanut oli onnistunut koristamaan mekkonsa yöllisen subin kastikkeilla ja kävellyt jalkansa sellaisille rakoille, ettei korkkareita voinut edes mainita. Eli menin sitten tyylikkäästi kapri-farkuilla ja lipsunläpsyttimillä. VIHAAN alipukeutunutta fiilistä. Mielestäni ylipukeutunuminen ei ikinä ole kovin vakavaa, mitä sitten jos päällä olevat vaatteet ovat vähän kauniimmat kuin tilaisuus vaatii?

p.s. muitakin kännykkäkuiva on jemmassa, mutta eiköhän nyt yleisen hyvän vuoksi tehdä suosiolla niin, että jätetään ne julkaisematta.

Ja oikeesti!! Kuinka siisti on toi kunnon old school rap?? Mahtavat ysäribiitit ja kaikki, uuuh, gotta dig it. No joo, nyt öitä!

Eka kuva täältä. täältä

Sanoista tekoihin

2009-07-16T20:43:00.015+02:00

Olen jo jonkin aikaa ajatellut, että sitten kun älytön työtahti loppuu (lue: kun mulla taas on jotain elämää), palaan bloggailun pariin. Ja ehkä vähän intensiivisemmällä otteella sitten viime kerran. Eli tässä taas. Pikakelauksella viime vuosi:

Paljon töitä:

Jonkin verran kavereiden kanssa hengailua:

Jonkin verran Pariisin ihailua:

Sekä yhdet tuparit, yhdet synttärit, yksi ihana uusi kämppis, pari reissua, paljon shoppausta, useita viinitahroja valkoisissa seinissä, yksi kosteusvaurio, yksi työhaastattelu ja -tarjous Suomesta, yhden työtarjouksen torjuminen, yksi muutto Pariisista ja YKSI OPISKELUPAIKKA NEW YORKISTA. Haha.

Tällä hetkellä asustan kuukauden Helsingin Punavuoressa veljeni asunnossa (joka kiertää kolme kuukautta Pietari-Shanghai-akselia *kade*), josta suuntaan elokuussa nokkani kohti Isoa Omenaa. Täytynee vaihtaa blogin nimi. :) Mutta nyt valmistautumaan Pori Jazzeihin! Täytyy ottaa tästä kuukaudesta ilo irti!!

R.I.P.

2008-08-11T15:32:00.004+02:00

Nämä ovat tämän blogin ainakin väliaikaiset hautajaiset. Teen ihan pienenä eläimenä töitä, en ikinä pääse kotiin ennen yhdeksää ja viikonloput ovat yhtä hullunmyllyä, kun yritän järjestää kaikki rästissä olevat asiat. Eli tämä bloggailu, niin kivaa kuin se onkin ollut, joutuu nyt ainakin hetkeksi tauolle. Pikakuulumisia kuitenkin, kun pääsen hehkuttamaan anonyymina (tai ainakin melkein:) Valmistuin vuosikurssini parhaana (jee!), töissä menee hyvin, tosin tahti on aika stressaavaa ja jotenkin kuumottaa tehdä töitä kymmenien ja satojen miljoonien dollarien laskujen kanssa (ei paljoa kannata mokata...). Vuodeksi 2009-2010 haen Jenkkeihin kouluihin tekemään vuoden tutkinnon ja haluaisin tehdä New Yorkin asianajokokeen. Laitan hakemukset ainakin Harvardiin, NYU:hun, Stanfordiin, Columbiaan ja Yaleen. Kerron kyllä mikä tärppää, jos joku tärppää.

Olen aivan rättiväsynyt, mutta melko tyytyväinen elämääni. Ja tulen Suomeen huomenna muutamaksi päiväksi juhlimaan valmistumistani ja NUKKUMAAN!

Kaikkea hyvää kaikille ja seurailen kyllä muiden blogeja, aina kun vain ehdin! Ei ole hauskaa tämä aikuisten maailma :)

Haaste

2008-07-01T00:55:00.019+02:00

Sain http://passporttomylife.blogspot.com/">Jessicalta , ja haastan seuraavat, jos eivät ole sitä jo saaneet: http://buttermilkbisquits.blogspot.com/”>Bisquitsin,

http://dots-dots-jonna.blogspot.com/”>Jonnan ja

http://nelliinan.blogspot.com/">Nelliinan ja Ninan (Ihan on normaalit rivivälit, mutta nyt en jaksa. Ja meni noi html linkitkin PIKKASEN sinne päin... tätä se on, kun blondi bloggaa=))

Haaste menee näin:

1) Vastaa kysymyksiin etsien vastaukset Googlen kuvahaun avulla.

2) Valitse kuva kuvahaun ensimmäisiltä sivuilta.

1. Ikäsi seuraavan syntymäpäivänäsi

2. Minne haluaisit matkustaa

3. Lempipaikkasi

4. Lempiruokasi

5. Lempieläimesi

6. Lempivärisi

7. Tämän hetkinen tunnetilasi

8. Kulkuneuvosi

ja

9. Mitä teit viime lauantaina?

ja

ja

10. Mitä teit viime sunnuntaina?

11. Lempitavarasi

12. Keneltä näytät?

Sitten vähän selittelyä tälle pitkälle hiljaisuudelleni: alotin uuden työn ja muutan samalla. Ja uusi työni on alkanut aika vauhdilla, olen nimittäin yhdessä isossa asianajotoimistossa. Eilen pääsin lähtemään jo kahdeksalta, mutta esimerkiksi torstaina suljin toimiston oven kello 23.30. Eli melkoisia työpäiviä. Homma on tosin aivan mahtavaa, joten en valita ja saan mielettömästi työkokemusta. Tätä kestää puolivuotta ja sitten saa nähdä. Jenkkiasianajotoimiston tyylillä meilläkin on Casual Friday. Oli tosi huvittavaa nähdä asinajajat farkuissa perjantaina, kun muuten linja on kravatti/kaulupaita/pikkutakkia. Tytöillä on aika paljon enemmän vaihtoehtoja, luojan kiitos. Eivätkä ihmiset nyt juuri jakkupukuihin pukeudu, joten voin jopa vähän käyttää mielikuvitusta. Huomenna osastoni on kutsuttu yhdelle partnerille brunssille ja kutsussa lukee "casual dress (or national dress)". En ehkä laita Suomen kansallispukua, mutta en yhtään tiedä mitä casual dressillä tässä tarkoitetaan. Plus kaikki vaatteeni ovat laatikoissa, joten en tosiaan tiedä mitä laittaa päälle. Toivottavasti huomiseen mennessä inspiroidun.

Shooooooes...

2008-06-30T17:54:00.005+02:00

Tämä ei nyt ole mikään oikea postaus, mutta ihan pakko vähän hehkutella näitä popoja. "Ostin" ne Lauran siskolta, jolle kenkulit olivat liian isot. Ja maksoin 5 euroa, koska tyttö parka halusi ehdottomasti niistä eroon. Nyt on jalo olo :) Tykkään näistä niin vietävästi! Semi-rock, semi-siisti, they've got it. Nilkan ympäri menee tosiaan tuollainen tuplaremmi, jossa on solki. Laitan ne varmaan tänä iltana revityn farkkuhameen tai pillifarkkujen kanssa.

Ai, ja sellaisesta piti vielä avautumani, että nyt vähän harmittaa. Kävin Etamilla ostamassa sukkia (villiä...) ja kokeilin IHANAAIHANAAIHANAAIHANAA maximekkoa. Sellainen poltetun oranssi, jossa oli samanväristä pitsikoristelua. Täydellinen malli ja kaikki, näin jo itseni kulkemassa ruskeissa gladiaattorisandaaleissa, ruskeassa nahkavyössä ja siinä ihanassa ihanassa mekossa pitkin Pariisin katuja, kunnes totuus iski: se pirulainen ei mennyt kiinni rinnoista. Kokeilin isompaa kokoa, mutta koko sen mekon täydellinen istuvuus katosi ja olinkin enää tipu säkissä, enkä tyylikäs, pitkä ja naisellinen kauniissa mekossa. Eli kiitti tästä.

Muuttoa Gay Pridessa

2008-06-29T18:07:00.017+02:00

Kyllä on taas tämän tytön järki juossut ihan mieletöntä vauhtia. Päätettiin Lauran kanssaa muuttaa tavaramme eilen, kun saimme Lauran isan tila-auton käyttöön. Eilen muutama kymmentuhatpäinen joukkio piti gay priden ja muutama satatuhatpäinen joukko shoppasi Pariisin alennusmyynneissä. Mutta muuten päivä oli mitä oivallisin tila-auton ajamiseen ja taskuparkkeeraamiseen ensimmäistä kertaa Pariisin liikenteessä. En ehkä sen enempää avaudu siitä kokemuksesta. Jokainen Pariisissa käynyt ymmärtänee tuskani ja jokainen vähänkään isommassa kaupungissa vieraillut saattanee myöskin käsittää (esimerkkiluontoisesti kuitenkin: Charles de Gaulle Étoile-liikenneympyrässä, joka on Champs Élyséen päässä on tilaa noin kahdeksalle autolle vierekkäin, eikä siellä ole kaistaviivoja. Kaikki ajavat ihan miten huvittaa. On muuten kivaa puuhaa.) Vietimme muun muassa 40 minuuttia jumissa yksisuuntaisella tiellä, gay pride-kulkueen kulkiessa ohitsemme. Onneksi aurinko paistoi ja oli muutenkin leppoisa tunnelma, tuntui kuin olisi katsonut ohi kulkevia bileitä. Loppujen lopuksi järjestäjät päättivät keskeyttää kulkueen, jotta pääsimme läpi. Mikä oli ihan mukavasti, ottaen huomioon, että takanamme jumissa oli mmm. lentokenttä bussi. En todellakaan tiedä ehtivätkö ihmiset koneisiinsa. (Tarkennus varmuuden vuoksi: yllä olevassa kuvassa on oikeita poliiseja, ei YMCA-henkisiä juhlijoita...:)

Täällä:

Yritin ajaa tätä:

Illalla menimme Seinen rannalle piknikille kavereiden kanssa ja lopuksi päädyimme vielä klubille. Kuvitusta metromatkalta:

Löysin pitkän käyttämättömän jakson jälkeen uudelleen tämän ruskean hameen, jonka ostin Nizzasta pari vuotta sitten. Välillä tämä kuvien ottaminen blogiin kannattaa. Huomasin vasta kuvista, kuinka älyttömän läpinäkyvä tuo toppi olikaan ja laitoin alle toisen topin ennen ulos lähtöä. Tyhmästi jäi tuohon sivukuvaan hame takaa vekille, mutta malli taitaa silti näkyä.

Alla olevat kengät ostin alesta 9 eurolla, sillä minulla ei ole ainoitakaan sandaaleita Pariisissa. Ja voi jestas, mitkä jalan tappajat ne ovatkaan! (älkää välittäkö kammottavista varpaan kynsistä, niistä tuli kauniin punaiset ennen ulos lähtöä=)

The end of an era (lainaus Rossilta Frendeistä)

2008-06-26T18:11:00.021+02:00

Nyt on vähän sellainen "aikakauden loppu" -olo. Tänään oli englannin tentti ja se olikin sitten viimeinen ikinä. Tai ainakin mitä tulee maisteriopintoihin. Jos nämä tentit menevät läpi, niin minä olen sitten virallisesti hieno ja suuri Maisteri. En ainakaan enää opiskelutarkoituksessa mene tuohon ylläolevissa kuvissa näkyvään laitokseen. Toinenkin asia korostaa tätä aikakauden loppu-fiilistä: minä muutan. Olen asunut pienessä kanin kopissani puolitoista vuotta ja nyt sitten vaihtuu asuinpaikka. Menen ensin pariksi kuukaudeksi kaverini asuntoon, joka taas muuttaa kesäksi vanhemmilleen ja sen jälkeen en vielä tiedä. Toisaalta on kivaa vaihtaa vähän isompaan kämppään, toisaalta minua harmittaa lähteä korttelistani, sillä tämä on mielestäni Pariisin kivointa aluetta. Tässä kuvia kotikonnuistani:
Kotikatu
Lempikohta kotikadullani. Tai oikeastaan tuo on poikittainen tie kotikadulleni, jota pitkin kävelen aina koulusta tullessani. Seinään on maalattu pieni poika ja vasemmalla on koulu, jonka pihalla lapset huutavat kuin riivatut elukat koko päivän.

Kotiovi (tuo tuossa vasemmalla) ja kotirappu
Kotiovea vastapäätä oleva italialainen ravintola.
Kuva koulumatkalta.

No niin, ja sitten asiaan: lähden tänään hunningolle, trallanlallanlei. Ainoa miinuspuoli on se, että olen menossa drum and base bileisiin. Ja juuri muutama postaus sitten valittelin, kuinka en tipan vertaa tajua sitä musiikkia. Mutta juttu on nyt niin, että kaverini siskolla on juuri mennyt poikki avomiehensä kanssa ja vielä aika rytinällä. Kaverin sisko on siis aika murheen murtama. Kaverin sisko on Pariisin drum and base-skenen suuri tuntija ja ystävä ja tänään on jotkut tärkeät jeejee bileet, jotka kaverin siskon kaveri järkkää ja jonne kaverin siskon on vähän niin kuin mentävä. Kaverin sisko siis rukoili kaverin mukaan henkiseksi tuekseen (ex-avomies saattaa olla paikalla...) ja kaveri rukoili minut mukaan omaksi henkiseksi tuekseen. En ihan voi uskoa, että vietän vikan tentin juhlimisen näin, mutta minkäs teet. Tässä asussa ajattelin mennä Drum and Base:aamaan, ei varmaan yhtään istu ympyröihin, mutta a) en tiedä miten tuollaisiin bileisiin pukeudutaan b) jos siedän sitä musiikkia, niin ainakin pukeudun miten huvittaa. (Kuvien laatu on kamala, ei pelkästään siksi, että kamerani on aika huono, vaan myös siksi, että ulkona paistoi aurinko joten vastavalo pääsi tekemään tepposiaan).

Ja kiitos viime postauksen mekkoa komentoineille, se jäi sitten kauppaan.

Help, hjälp ja apua!

2008-06-25T18:38:00.008+02:00

Ostaako tää ton mekon, vaiko eikö? Nyt tarviis nopeasti mielipiteitä... Varauksessa Naf Nafissa perjantaihin asti, eikä maksaisi kuin 22 e ja tavallaan aika kiva, mut sit kun ei pysty päättämään... Enkä ole ihan satavarma käyttäisinkö sitä. Mutta toisaalta, jos en osta, niin sitten saattaa pi kismittää myöhemmin ja se on ehkä vielä pahempi. WhatdoIdo, people!??! Noista kuvista ei ehkä saa kamalasti tolkkua, kun ne on otettu peilin kautta, mutta se on tuollainen vähän jännän mallinen kaapu, tosi korkea kaulus, vähän maatuskakirjailua helmassa ja liehukehihat.

Sit: heheheheeeeeeee, meni vika oikeustieteiden tentti. Pershheeelleenhän se nyt vähän läjähti, mutta eipä tuo haittaa, läpi män oon aika saletti ja sepä riittää. Huomenna englanti, en aio kamalasti siihen stressata. Ja sit: dudes, I'm done!

Rappukuva eilisen kasariasusta:

Ja kun puhuin siitä toisesta mekosta, niin tässäpä se nyt olisi... meni vähän pelleilyksi se kuvien otto rapussa, eikä mitään järkevää syntynyt. Eipä tuosta kuvasta varmaan paljon tolkkua saa, mutta yrittäkääpäs kuitenkin. Mie tykkään siit kuiteskii.

Loppuun vuoden rajaus-palkinnon ansaiteva kuva pikku naapurin pojasta, jota hoidan silloin tällöin. Ehkä maailman söpöin napero, ja katsokaa miten siisti hellehattu ja lappuhaalarit! Oikeasti, vähänkö haluaisin itselleni tuollaiset seilorilappuhaalarit!

Melkein valmis

2008-06-21T22:40:00.011+02:00

Arvatkaa kenellä on enää YKSI (1) tentti jäljellä, ja se ois sitten maisteri! Minulla, tralalalaaaa! Tai no ok, kaksi tenttiä, mutta toinen on englannin koe niin sitä ei silleenniinku lasketa. Viime viikolla oli kaksi tenttiä joista toinen meni vähän miten sattuu, mutta toinen menikin sitten ihan nappiin. Ensi keskiviikkona viedään viimeistä. Tai siis: viedään viimeistä jos päästään läpi. Kyseessä on leppoisa tunnin suullinen tentti kolmen eri oikeudenalan proffan edessä ja koealueena onkin sitten kahden viime vuoden ja yhden tämän vuoden luentosarjan materiaali sekä kahden tämän vuoden seminaarin materiaali. Eli mitä sitä nyt veikkaisi... joku 3000-3500 sivua? Mutta tämä perustuu siihen, että meillä on niin tavattoman hyvä ja laaja pohjatieto, ettei ole tarvinnut kuin vähän kertailla näiden kahden viime kuukauden aikana. Hah. Minä olen sitä ihmistyyppiä, joka ei liikauta pikkurilliäkään ennen kuin on ihan pakko. Joten tentteihin luen viime tipassa ja jaksojen aikana teen tasan minimin. Joten ei ole tuo pitkäkestoinen muisti sisällöllä pilattu. Tästä pettämättömästä strategiasta olen nyt sitten saanut nauttia, kun olen itku kurkussa vääntänyt tuota sivumäärää päähäni, ja lukenut samalla kolmeen muuhun tenttiin. Mutta jos minusta leivotaan uunituore maisteri vielä tämän kesän puolella, niin mikään ei tunnu missään.

Tuossa edellisessä olikin sitten selitystä siihen, miksi minulla ei ole juuri kerrottavaa mistään, kun ei nyt ole elämääkään. Paitsi ostin sen yhden hyvin menneen tentin kunniaksi itselleni kaksi kesämekkotunikaa, molemmat -50% ja maksoivat siis yhteensä 40 euroa. Ei kamalan paha.

Tai olen minä jotain kivaakin tehnyt. Viime lauantaina (kyllä, tein viimeksi jotain kivaa viikko sitten. Miten niin säälittävää?) olin kaverini Fannyn synttäreillä. Fanny muuttaa pian, joten päästäkseen roinasta eroon hän oli keksinyt ihan sairaan hauskan leikin: meidän piti osua pullonkorkilla lasipurkkiin ja aina jos osui, sai mennä kalastamaan puutarhaan piilotetun muovipussin (yhdellä jalalla seisten), jonka sisällä oli joku yllärilahja (lue: jotain Fannyn vanhaa roinaa). Osassa säkeissä oli jotain ihan vihoviimeisintä hömppää, esim. Vanhoja VHS-kasetteja, mutta muutakin löytyi. Säkeistä löytyi sarjakuvalehtiä, cd:itä, Kiinasta tuotuja, käsinmaalattuja julisteita, koruja, ym. ym. ym. Minun pussukoistani löytyi seuraava välttämätön pehmoleluleijona laukku:

Sekä sarjakuvalehti ja lyijypaino. Siis lyijyinen, jumalattoman painava paperipaino. Mutta ovelana sumplijana vaihdoin lyijyisen paperipainon ja sarjakuvalehden yhden pojan (jonka nimeä en muista) onkimaan kaulakoruun, joka näyttää tältä:

Tässä on toinen ostamistani tunikoista. En sitten lähtenyt noissa flash dance trikoissa liikkeelle, nössöys iski. Vaan vedin päälle toiset leggingsit. Ja nyt kaikki leggingsikammoiset voivat pistää silmät kiinni, ettei turhaan tule sydänkohtauksia:

Yläosa (kauhean kivoilta näyttävät nuo oranssit rintsikan olkaimet tuolla alla...)

Alaosa

Kenkulit 70-vuotiaan mummon jaloissa. (No ei, oikeasti ne ovat minun jalassani, mutta kun ulkona on ollut tänään kolmisenkymmentä astetta, niin on pikkusen suonet pinnassa. Ei kovin kaunista katsottavaa...)

En ottanut toisesta tunikamekosta kuvia, vaikka se on kivempi. Ajattelin vähän säästää sitä, niin on sitten jotain mistä kertoa, kun ensi kerralla kirjoitan (ajattelin siis kirjoittaa ennen torstaita, koska torstaina tämä tipu lähtee kyllä ihan sikahunningolle, kun kerran on vika tentti takana ja noin).

Ruotsalaisturisteja ja housuhame

2008-06-14T11:47:00.009+02:00

Hahaa, kun nyt aina suomalaisturisteja morkataan niin annetaanpa ruotsalaisillekin osansa. Olin pari päivää sitten Luxembourgin puistossa opiskelemassa, kun viereeni tuli kaksi keski-ikäistä ruotsalaisturistia. Yksi täti ja yksi setä, molemmat ihan...hmmm... hyvässä lihassa. Jopa todella hyvässä (ja tässä ei nyt siis ole kyse pyöreiden keski-ikäisten ihmisten morkkaamisesta, sillä olen itse hyvällä tiellä kulkemassa kohti samaa kohtaloa!). Täti istuutui ja setä lähestyi minua puhuen ruotsia. Kävi ilmi, että hän halusi vieressäni olevan vapaan tuolin. Ei siinä mitään, mutta millä perusteella minä, Pariisin keskustassa oleva opiskelija osaan ruotsia! Hyvä on, olen vaalea! Mutta kyllä meitä vaaleita Pariisiin mahtuu pari muutakin, eikä se tarkoita, että olemme kaikki ruotsalaisia. No joo. Setä otti tuolin, kiikutti sen aurinkoon ja heitti paitansa pois. Sinäänsä jo tuo paidan pois ottaminen Pariisin keskustassa on vähän siinä ja siinä, mutta menköön. Oli kuuma ja aurinko paistoi ja puistossa nyt voi olla vähän rennommin. MUTTA! Ruotsalaistädillä oli ilmeisesti myös kuuma, sillä hänkin otti paitansa pois. Jepjep. Ja alla oli valkoiset mummorintsikat. Vaan eipä täti niissä pitkään viihtynyt, vaan vaihtoi päällensä bikinin yläosan. Jos joku vaihtaisi Espan puistossa päälleen bikinit, saattaisin vähän rykiä. Mutta oikeasti, Luxembourgin puistossa, Pariisin keskustassa ei kukaan vaihda päällensä bikinin yläosaa. Kukaan ei ylipäätään ole bikineissä Pariisin keskustassa. Vaan ei siinä vielä kaikki, täti otti myös housunsa pois. Alla oli onneksi bikinin alaosa, eikä mummoalushousut, mutta silti. Niin ne kaksi keski-ikäistä ruotsalaisvonkaletta ottivat aurinkoa metrin päässä minusta puolialastomina Pariisin keskustassa. Taisi olla ensimmäinen kerta elämässäni, kun olin tyytyväinen, etten ole ruotsalainen. Tämä kuva on ehkä ollut jo tässä blogissa,m utta muistutukseksi: Ladies and gentelemen: Luxembourgin puistoa:

Ja tässä tuleepi taasen näitä viikon asuja. Himoitsen kirkkaan sinistä tunikaa. Täytyy lähteä netistä metsästelemään minkälainen olisi täydellinen. Sen kanssa haluaisin ruskean leveän nahkavyön ja en oikein ole vielä päättänyt minkälaiset kengät. Periaatteessa saappaat, mutta kun nyt on tämä kesä ja kaikkea...

Tässä kuvassa (ja muutamassa aiemmassa) näkyvä hame on silkkaa hämäystä, sillä kyseessä on oikeasti housuhame. Siis tuo yhdeksänkymmentäluvun alun kammokauhistus. Vaan juupatijuu, minulla on housuhame. Ja alla on viikon asuja ja niiden kengät.

Ensi viikolla täälläkin on lämmin!

2008-06-08T18:44:00.009+02:00

Koska tällä viikolla ei todellakaan ole ollut. Ja Plääh, on ollut kyllä kirjoitusinspis ihan sikahukassa viime aikoina. Jotenkin tuo päivästä toiseen kirjastolla kököttäminen vie vähätkin voimat. Iltaisin tuijotan joko yksin tai jonkun kaverin kanssa pää tyhjänä leffaa tai sarjaa. Voguekin on vielä selailuasteella, enkä ole kolunnut sitä perusteellisesti. Mutta nyt on vihdoin jotain kerrottavaa. Sain näin puolitoistavuotta myöhässä oikein todelisen pariisilaiskasteeni: olin teatterissa, uuden näytöksen ensi-illassa kutsuvieraana. Tosin mistään hirmuhienosta bling blingistä ei ollut kyse, vaan modernin teatterin pienen salin näytöksestä. Mutta shampanjaa oli silti tarjoilla näyttelijöiden, ohjaajan ja muun näytösväen ja toimittajien kanssa=) Ja näytelmäkappalekin oli hyvä, erityisesti ohjaus ja näyttelijät olivat vaikuttavia. Ja eilen olin katsomassa toista kertaa Sinkkuelämää, sillä kröhöm tuota noin. Olin luvannut Lauralle meneväni katsomaan SATC:n hänen kanssaan. Paitsi en malttanut odottaa, ja kävin jo viime viikonloppuna Sophien kanssa. Joten oli pakko olla lojaali ystävä ja käydä taas ihailemassa Carrien ja kumppaneiden vaatteita. Elokuva oli kiva toisellakin katsontakerralla. Mutta ei se juonellisesti sen suurempia ahaa-elämyksiä tuottanut. Alla Kakkoskierroksen Sex and the City-look (tuo militanttimeininki) sekä pre-Sex and the City drinkit. Ja muut asut vaan on=).

Ja tässä huonoja kännykkäkuvia pyöräretkeltämme Lauran kanssa:
Kaupunkipyörärivi. Tämä näky on kiva, jos etsii kapupunkipyörää. Mutta superärsyttävä, jos yrittää etsiä paikkaa johon saisi palautettua pyörän.
Minä

Laura

Karhunpoika sairastaa...

2008-06-01T09:34:00.007+02:00

Olen kipeänä ja kieriskelen itsesäälissä. Tarkoituksena oli lähteä taas viettämään viikonloppua Pariisin ulkopuolelle, mutta en tässä kunnossa viitsinyt. Kurkkuun sattuu, yskittää ja päätä jomottaa. Niin että kannattiko tosiaan kaupunkipyöräillä kello neljältä aamuyöstä t-paidassa pitkin sitä saamarin Seinen rantaa, kannattiko? No oikeastaan, kyllä kannatti. Oli se sen verran kivaa:) Makasin eilen koko päivän sängyn pohjalla ja join litrakaupalla teetä. Ranskalaiset ovat tee- ja etenkin yrttiteeihmisiä (tisane, ymmärtääkseni kyseessä on suomeksi yrttitee. Siis sellainen tee, jossa ei ole teelehtien häivääkään, vaan kaikkea muuta makua tuovaa. Josta looginen suomenkielinen vastine, yrttitee). Ja minusta on tullut samanlainen. En yhtään, yhtään, yhtään pidä kahvista, joten tämä muiden juomien laaja tarjonta sopii minulle hienosti. Ja olenkin onnistunut hamstraamaan muutaman hassun purkin kotiin:

Jep. Kaapissani on kymmentä teelajia. Tosin osa tuli vähän aikaa sitten ystävältäni, joka muutti. Tästä paketista löytyi mm. "Kevyet jalat"-yrttitee, jonka olisi nimensä mukaisesti tarkoitus tuottaa juojalleen kevyet jalat vilkastuttamalla verenkiertoa mm. mustikanlehtien ja punaisen viiniköynnöksen avulla. Heehheeee...Kaikenlaista.

Illalla päädyin kuitenkin vihdoin katsomaan Sinkkuelämää-elokuvan Sophien kanssa. Pojat menivät suosiolla siksi aikaa Indiana Jones-näytökseen. Elokuva oli mielestäni hauska. Oikeasti hauska. Juonenkäänteitä en viitsi tässä sen enempää kritisoida, jotten pilaisi jonkun elokuvaelämystä. Mutta mitään mullistavaa niissä ei mielestäni ollut. Vaatteet nyt olivat... oijjoijjoijjoijjoi...noh, olivathan ne. Tosin oli vaatteista kyllä tehty aikamoinen numerokin. Kuten Jonna osuvasti Yle:n haastattelussa sanoi, jos Sinkkuelämän viides päähenkilö on New York, niin kuudes on kyllä asut. Vaan, ketäpä tuo haittaisi=) Ja yhden jos toisen asun perään päädyinkin kuolaamaan kieli pitkällä.

Tuo mekko! Ja nuo kengät! Ihanat, ihanat, ihanat kengät! Ja, kröhöm, eikös se vain olekin Eiffel-torni, joka koreilee Carrien laukussa. Joku taitaa asua aika kivassa paikassa, kun sen maamerkkejä käytetään Sinkkuelämän asusteissakin...

Tämän kohtauksen jälkeen ryhdyin himoitsemaan tuollaista miesten hellehattua, à la Australia.

Ja tämä kukkamekko... hirmuhirmunätti... vaan eipä ihan hirmuhirmupullea voi olla, jotta tuollaista voisi käyttää.

Kuvat täältä ja
täältä

Mitään en saa aikaiseksi...

2008-05-29T19:56:00.012+02:00

Päiväni kuluvat tällä hetkellä jota kuinkin näin: herään noin kello kahdeksan, aamiainen ja muu trallallanlaa, jonka jälkeen kirjastolle. Istun kirjastolla erinäisiä taukoja lukuunottamatta noin kello seitsemään. Tämän jälkeen vatsani mouruaa kurjasti ja raahustan kotiin syömään ja katselemaan sarjoja ja muuta hömppää. Että ei blogini nimi turhaan ole "Urbaanielämää Pariisissa", on tämä meno sen verran hurjaa ja urbaania. Viime aikoina olen katsonut seuraavat kotkotukset: melko yllätyksettömän Grey's Anatomyn päätösjakson, huonon "Good Luck Chuck" - elokuvan (pidän kyllä välillä ääliöhuumorista, mutta ohhoh...), hauskan "Paksuna" - elokuvan (en juuri ole fanittavaa ihmistyyppiä, mutta Katherine Heigl on kyllä ihan nätti), romanttisen "Playing by heart" - elokuvan (Iiiihhana Sean Connery) ja tänään aion katsoa "Paris, je t'aime". Voinpahan vähän fiilistellä kuinka makeassa paikassa asun, jos joskus sattuisin työntämään nenääni ihmisten ilmoille.

Yllättävän hyvän "Paksuna" - elokuvan tapahtumakuva.

Playing by heart-elokuvassa on aikamoinen tähtikaarti: Sean Connery, Gillian Anderson, Angelina Jolie, Ryan Philippe, Gena Rowlands...

Kuvat

Mikä ihme muuten suomalaisia elokuvien nimiä vaivaa? Tuo Playing by Heart on suomeksi "Rakkauden kuusi oppituntia". The Notebook on "Rakkauden sivut" (ok, näen kyllä logiikan, mutta silti. Rakkauden sivut, voiko kuulostaa elokuva tylsemmältä?), 27 Dresses "Hääkuumetta", jne. No juu.

Olin eilen lähdössä ulos. Siis ihan oikein tosissani olin, meinasin ja halusin kovasti. Mutta kotiin päästyäni totesin, että en todellakaan jaksa. Pariisissa on torstaisin paljon "After work" - bileitä. Kello 19 ja kello 21 välillä sisäänpääsyn hinnalla (noin 15-20 euroa) on tarjoilla buffet ja open bar. Eli ruokaa ja juomaa. Eli minun pitäisi kaiken järjen mukaan olla ensimmäisenä lasi ja lautanen kourassa klubeissa jonottamassa. Vaan enpä ole vielä kertaakaan saanut sitä aikaiseksi. Eilen piti testata, mutta saimme kaikki kolme, joiden menojalka alunperin vipatti sellaisen väsymys kohtauksen, että mitään ei kyllä pystynyt tekemään. Kutsutimme itsemme Laurien kanssa Sébastienille ja sinne suuntasinkin nenäni hyvän ruuan ja seuran perässä.

Flyerit

täältä

Jäipi biletys tälle päivälle ja after workit (taas kerran) ensi torstaille. Olin toisen kaverini Sébastienin luona syömässä ja istumassa iltaa. Missasimme viimeisen metron, joten turvauduimme kaupunkipyöriin. Jos satutte tulemaan Pariisiin ja jos satutte olemaan liikenteessä suhteellisen promilletoomina kello yhdentoista ja kello viiden välillä yöstä, suosittelen kaupunkipyörien kokeilemista. Liikenne on silloin laantunut ja Pariisi yöllä pyörän selässä on aika mahtava. Poljin Seinen vartta, ihan rannassa, jonne autot eivät pääse. Rannat olivat täynnä nuoria, joista osa istuskeli, osa jutteli, osa söi, osa joi. Osa jonglöörasi tulella ja osa leikki koirien kanssa. Ei ole vähään aikaan harmittanut niin paljon kuin tänään kotiin ajaessani, ettei sattunut kamera mukaan.

Sushia ja konemusiikkia

2008-05-25T21:29:00.004+02:00

Kyllä osaa apinaa laiskottaa. Heräsin yhdeltätoista, mikä on aika perussunnuntaimaista minulta. Mutta koska kirja oli sopivasti parvella, en pistänyt varvastakaan lattialle ennen kello (nyt vähän hävettää myöntää) kahta. No, sainpahan sen romaanin luettua. Siivoilin vähän ja arvoin kaksi tuntia jaksanko lähteä hakemaan take away sushia vai tilaanko jotain kotiin (kaapeissani ei ole mitään). Sain jonkun reippailupuuskan ja kävelin kaikki kymmenen minuuttia raa’an kalan perässä. Nyt on sitten masu täynnä miso keittoa, kalaa ja riisiä, enkä tasan saletisti liiku enää mihinkään tänään.
On ollut aika vilkasta viime aikoina. Torstaina näin ysiluokkalaisen Ella-serkkuni pikaisesti (mikä tarkoitti Fazerin sinistä ja Sisuja, namnamnam). Ella oli ollut luokkansa kanssa Nancyssa vaihtariluokkansa luona ja heillä oli hetki aikaa Pariisissa ennen koneen lähtöä. Ja anteeksi nyt vaan, mutta missä vaiheessa minusta tuli niin vanha, että kahdeksan vuotta minua nuorempi serkkuni on peruskoulun viimeisellä luokalla??? KAHDEKSAN VUOTTA nuorempi... huhhuh. Torstai-iltapäivän ja oikeastaan alkuillankin vietin konferenssissa, lähinnä odottaen loppucocktailia. Muutaman shampanjalasillisen ja usean cocktailpurtavan jälkeen lähdimme vähän Pariisin ulkopuolelle parin kaverin kanssa, viettääksemme –taas kerran- perjantain terrassilla auringossa. Täydellistä euforiaa häiritsivät vain kaksi seikkaa: 1) kaverin saamarin koira, joka karkasi ja jota etsimme pari tuntia. Ajoin muuten ensimmäistä kertaa autoa Ranskassa, sillä olin ainoa, jolla oli kortti. Ja vielä manuaalivaihteista, jollaiseen en ole lainkaan tottunut. Noh, ei tullut kolareita. Elukka oli loppupeleissä naapurin kiimaisen nartun luona (kuulostipas sovinistiselta... mutta kyseessä oli siis oikeasti kiimainen narttu), jonka isäntä ruokki Emiliä koiran herkuilla. 2) Luin kahdeksan tuntia kansainvälistä talousoikeutta.
Eilen olikin sitten taas yhdet synttärit, tällä kertaa ystäväni Audreyn. Syötyämme (ja, myönnettäköön, hieman juotuamme) Audreylla muutaman kymmenen ihmisen voimin, suuntasimme keskustan yöelämään. Ennen Ranskaan muuttoani harrastin mota vuotta tanssia. Jazzia, modernia, showta, hiphopia, streetiä, balettia, jopa vähän steppiä, breikkiä, poppingia ja lockingia. Keikkailin, kisasin ja treenasin. Ja näiden tanssivuosien tuloksena seisoin lauantai-iltana tanssilattian reunalla, enkä uskaltautunut tanssivien ihmisten sekaan. Päädyimme tietämättämme yhden vakkariklubiemme house-iltaan. En yksinkertaisest ymmärrä sitä musiikkia. En housea, en trancea, en tecnoa, en mitään jumpumpum-musiikkia. Ihmiset hytkyivät ja tärisivät kuin sähköiskun saaneet jänikset. Yritin hetken loikkia mukana, mutta siitä oli kyllä kaikki sulo niin kaukana, että silkasta itsekunnioituksesta jätin suosiolla tanssilattian muiden vallattavaksi. Niin uncoolia, unhipia ja kaikkea muuta un-tyylikästä ja un-muodikasta kuin se onkin, minä tanssin mieluumin radioR&B:n, kasaripopin, ysärirockin tai oikeastaan minkä tahansa muun tahtiin kuin jyskyttävän konemusiikin.

Synttärimenoa

Synttäripiknik ja päätösjaksoja

2008-05-21T17:03:00.012+02:00

Oi, oliko vähän kiva päivä eilen! Tai oli ja ei, miten sen nyt ottaa. Ensin tajusin, että tililläni on... miinus 394 euroa. Kivakivajee. Sitten kävi ilmi, että sähköyhtiö oli ”vähän” arvioinut väärin sähkönkulutukseni, ja nostanut 270 euroa. Sillä saa aika paljon sähköä 15 neliöön. Soitin sähköyhtiöön ja saan rahat takaisin heinäkuussa. Nyt ryhdyn siis suureen taistoon EDF:ää vastaan (jolla on muuten maailman huonoin palvelu), jotta ääliöt palauttaisivat rahani aikaisemmin. Huh. Mutta kivaa oli se, että oli Lauran synttärit. Ja sehän tarkoitti tietenkin aamushoppausta Laurien kanssa lähikulmillani Lauran synttärilahjaa etsiessä (Laura ja Laurie. Jep.). Ostimme neidille kolme toppia. Olisihan sitä voinut olla vähän omaperäisempikin, mutta tiesimme, että kaikki mitä löysimme miellyttäisi. Yhden nappasimme Espritiltä ja kaksi H&M:stä. Minuun iski aikamoinen shoppauskärpänen, mutta tilini miinus 394 luvut mielessäni, en ratkennut kertaakaan. Hankimme myös piknik-tarvikkeita ja suuntasimme Luxembourgin puistoon. Namnamnamnam.
Alla Laurie, Laura ja mansikkatorttu:

Ja voi hyvät ihmiset, illalla katsoimme viimeiset Desperate Housewives jaksot! Mitämitämitä? Mitä ratkaisuja! Ääh... Tekisi niin mieleni vauhkota niistä enemmänkin, mutta en viitsi pilata heidän iloa, jotka eivät vielä ole saaneet tätä loistosarjaa päätökseen. Mutta OMG (kuten me suomalaiset sanomme)... Kun pääsin kotiin katsoin Gossip Girlin päätösjakson ja OMG taas kerran! Mitä ihmettä sitä tarvitsee järkyttää pienen katsojan mieltä valitsemalla loppuratkaisuja, jotka eivät vastaa odotuksia. Tosin Gossip Girlistä en ollut yhtä kauhuissani, koska sarja ei suoraan sanottuna ole mielestäni mitenkään erityinen, katson sitä lähinnä vaatteiden ja asusteiden takia – kuten luultavasti 80 prosenttia muistakin katsojista. Ja voi näitä asuja, taas kerran!

Pidin suuresti Vanessan asusta, mutta eipä siitä löytynyt yhtään kuvaa edestä päin, kun Vanessa ei ole yhtä stara kuin nuo kaksi muuta.

Kuvat täältä

Ja vielä viimeiseksi: Pariisissa on ravintola nimeltään "Dans le Noir", joka tarkoittaa suomeksi ”pimeässä”. Konsepti on todella omaperäinen ja mielenkiintoinen: kaikki tapahtuu mitä absoluuttisimmassa pimeydessä, joten ruokailu ja kaikki muukin tehdään tunnustelemalla ja ruokavaihtoehdoissa täytyy vain luottaa tarjoilijoiden sanaan. Henkilökunta on sokeaa ja paikan ideana onkin tutustuttaa meidät ”näkevät” sokeiden maailmaan, jotta voisimme hetken ymmärtää minkälaista olisi elää näkemättä mitään. Ruokasalissa ei saa liikkua ilman henkilökunnan apua. Roolit siis käännetään ylösalaisin: normaalisti näkökykyisistä tulee riippuvaisia sokeiden avusta. En ole itse vielä ehtinyt (tai ollaanpa nyt rehellisiä: saanut aikaiseksi) paikan päälle, kirjoitan enemmän kokemuksesta, kun jonain päivänä oikeasti käyn siellä syömässä. Ravintolan menestyksen johdosta toinen samanlainen on nykyään jo Lontoossakin.

Ihmisiä menossa sisään ravintolasaliin sokean oppaan ohjaamana:

P.S. 1 On muuten hemmetin kiva kirjoittaa maailman tyhjänpäivisimmistä asioista j alatailla jotain hömppäkuvia Gossip Girlistä, kun ympärillä istuu hirveän tärkeän näköistä väitöskirjantekijää, jotka juuri ja juuri suvaitsevat sanoa "hei" meille pienille tuleville maisteriparoille. Tekisi niin mieli vinkaista, että "Tulkaapa tyypit katsomaan mitä syväluotavaa tämä bimbo tekee"!
P.S.2 Hätähuuto: kun lataan bloggeriin kuvia, saan vain hyperlinkin tai jonkun muun hienon nimisen litanian eteeni, eli en pääse yhtään muokkailemaan kuvia. Mikä avuksi?

Partytime in Paris

2008-05-19T21:35:00.009+02:00

Huomasin tässä muutamia blogeja lukiessani, että suurin osa elleivät kaikki blogin kirjoittajista ovat onnellisesti parisuhteen huomassa. Itse olen tällä hetkellä sinkuhko/hankalasti määriteltävässä elämäntilanteessa/ei-seurusteleva, mutta ei nyt mikään ihan sikasinkkukaan. Oli miten oli, painan menemään Pariisin yössä melkoisen myöhään –tai aikaiseen oikeastaan, sillä kello kuusi taitaa jo olla aikaista. Ja nämä keikat ovat kyllä välillä kertomisen arvoisia. Kuten nyt esimerkiksi viime lauantai. Lauralla oli synttärit ja meillä oli ollut torstaina jättitentti, joka kaiken järjen mukaan meni kaikilta läpi. Joten syitä juhlimiselle oli useita. Pikapäikkäreiden jälkeen menin yhdeksän aikaan Lauralle, jossa oli jo muutamat läheisimmät ystävämme, söimme ja joimme ja lähdimme baanalle joskus yhden aikaan. Koska kävely ei houkuttanut, päätimme ottaa kaupunkipyörät – aivan hullun hommaa kaikissa olotiloissa, mutta pikkuhiprakassa tämän tulisi olla lailla kiellettyä. Vaapuimme ensimmäiseen baariin, jossa meno oli hunonlaista joten käytimme vain naistenhuonetta. Matka jatkui seuraavaan baariin joidenkin ihmemutkien kautta ja pääsimmekin seuraavan kohteeseen vasta kahden aikaan. Olimme tässä välissä menettäneet loput seurueestamme, jotka haikailivat jo koteihinsa. Kahdelta baarissa oli vielä ihan megameno päällä, jengi tanssi Macarenaa ja vaikka mitä muita älyttömiä hittejä, vaikka paikan olisi jo kuulunut olla kiinni (en tiedä yrittivätkö he häätää asiakkaita ulos vanhoilla kammotushiteillä, mutta taktiikka oli huono). Pääsimme sisään ja baaritiskille – ja tarjoilu oli lopetettu. Eipä siinä mitään, saimme heti seuraa. Juttelin kovin ystävällisen ja MAAILMAN TYLSIMMÄN pojan kanssa piiiiiiiiiiiiitkään hänen työstään ja minun opinnoistani. Poika nauroi ihan hemmetisti ja ihan kaikelle mitä sanoin. Ei siinä mitään, kyllä ymmärrän että olen ihan pohjattoman hauska. Mutta oikeasti: kuinka hauskaa oikeustieteen opinnoista voi saada? Ei muuten kovin hauskaa. Samaan aikaan Lauralle lirkutteli joku vankilakundin näköinen tyyppi. Hetken tilannearvion jälkeen päätimme, että nyt tai ei koskaan on hyvä aika liueta paikalta ennen kuin puhelinnumeron pyytely alkaa. Se on muuten kurjaa se. Siis se numeronpyytely. Oikeasti, miten ihmiselle voi sanoa ymmärrettävästi mutta ystävällisesti, ettei halua antaa numeroaan? Empiiristen kokemusteni perusteella tulokset ovat yleensä seuraavanlaiset:
- ”En mielelläni anna numeroani vieraille”. Tähän saamani vastaukset ovat yleensä: 1) ”Enhän minä enää ole vieras” (juu, et tosiaan. Ollaanhan tässä jo puoli tuntia jauhettu p****a ei mistään) 2) ”Ok, no saisinko vaikka emailisi” (koska jos en halua antaa numeroani ihan saletisti haluan antaa jonkun muun tavan ottaa minuun yhteyttä) tai ”Oletko facebookissa” (koska numeroani en halua antaa, mutta sen sijaan haluan, että tiedät mitä teen milloinkin, pääset katsomaan kuviani ja seuraamaan ystävieni kanssa käymiäni keskusteluja? jepjep). 3) ”hyvä on, voinko sitten viedä sinut treffeille” (no kun tämän takia juuri en halua antaa numeroani: en halua mennä kanssasi treffeille).
- ”Olen hieman hankalassa tilanteessa, en etsi uutta suhdetta enkä muutakaan” 1) ”ei se mitään, minäkin olen juuri eronnut tyttöystävästäni” (jaahash, ja koska et ”hae mitään”, pyydät numeroni ihan muuten vaan. Numerolistan jatkeeksi? No nyt kyllä ainakin haluan,että otat minuun yhteyttä) 2) ”Mutta eihän sitä tiedä mihin meidän juttumme voi johtaa” tai ”mielestäni meidän välillä on jotain erityistä” (tiedän, ranskalaiset ovat melko romanttisia välillä... Mutta siis: jos mielestäni välillämme olisi jotain erityistä, ehkä antaisin sinulle numeroni?) 3) ”Voimmehan me nähdä vain kavereina” (Aaha? Kavereina? Ihan kaverina vaan olet kertonut kuinka uskomattoman kaunis olen (mikä siis tietenkin pitää paikkansa tähän aikaan yöstä), kuinka upeat silmät minulla on (baarissa on yleensä aika pimeää, silmäni verestävät liiallisesta piilareiden käytöstä ja ovat muutenkin pienet ja vähän rottamaiset. Mutta upeat tosiaan) ja kuinka ihanat hiukseni ovat (jep. Valkoista heinähamppua). Ja silti lankean tähän turhan usein...)
Jokaisen järkipäisen ihmisen reaktio tätä lukiessaan on: ”Sano dorka EI ja sillä siisti”. Eivätkä ne tipu-pieni kuitenkaan sulle soittaisi, vaikka antaisitkin numerosi. But see, that is my problem. En oikein osaa sanoa ihmisille ei. (Tästä olen avautunut aikaisemminkin muussa yhteydessä). Pelkään loukkaavani poikaparan tunteita jos vain tylysti ja kylmästi kiellän häneltä numeroni. Ja voiheihaloo! Ikään kuin noita numeronmetsästäjiä vähempää voisi haitata... ja vaikka toki olen kamalan ihana, kaunis ja mukava, en välttämättä särje kenenkään sydäntä sanomalla puolen tunnin baarikeskustelun jälkeen ”ei”. Joka tapauksessa tulos on usein se, että hetken kiemurtelun jälkeen annan väärän numeron. Aivan sairaan kypsää toimintaa.

Mutta siis, iltamme jatkui siitä baarista eteen päin (mutta ei enää kovin pitkään, lupaan. Tästä on tulossa ihan megateksti...). Menimme läheiseen klubi/baariin ja heti sisään päästyämme joku aivan kammottava, humalainen nuori mies kaappasi minut tanssimaan kanssaan. Hyih, tyypin henkikin haisi kamalalle. Siitä irtauduttuani (tyypillä oli yllättävän tiukka ote hänen humalatilansa huomioon ottaen) suunnistimme baaritiskille. Ystävällinen baarimikko antoi meille Lauran kanssa ilmaiset drinkit, jotta meidän ei tarvitsisi kuivin suin miettiä mitä tilaisimme. Lähdimme vihdoin Lauralle joskus viiden aikoihin – kaupunkipyörillä. Täysin vastuutonta, älytöntä, naurettavaa toimintaa siihen kellon aikaan ja muutama lasillinen masussa. Pyhä lupauksemme onkin: emme enää ikinä aja mitään kulkuvälinettä jos olemme juoneet enemmän kuin kaksi viinilasillista. Ja tämä lupaus pitäköön.
Sunnuntai olikin sitten kerrassaan vekkuli päivä: hoidin lapsia kello kahdestatoista kello viiteen. Ei muuten kovasti käy kateeksi lapsiparkoja.

Tässä viikon asuja. Synttärilahjaksi saamani Espritin shortsit ovat olleet ahkerassa käytössä ja olen vihdoin uskaltautunut pienille koroille.

Seuraavat kuvat ovat viime viikolta, jolloin oli vielä lämmin...nyyh, voi niitä aikoja

Ja tässä lauantain asuni, josta pidin aika paljon. Kyseessä on oikeastaan Vallilan kirppikseltä ostamani hame, jota käytin mekkona. Bolero on H&M:stä, rusettinauha (joka on valkoinen siksi, etten löytänyt mustaa nauhaani) on kylpytakistani (=)=)=))ja kengät olen joutunut hankkimaan typeriä kisaemäntä keikkoja varten, joita olen tehnyt muutamia rahan puutteen vaivatessa.

Hirmu hyvin käytetyt 50 euroa ja käsikirjoittajien lakko

2008-05-17T18:34:00.001+02:00

Tämän kevään opintojeni kannalta parasta on ollut käsikirjoittajien lakko Yhdysvalloissa. Grey’s, Desperate ja Gossip Girl eivät ole houkutelleet minua turhaan pois kirjojen äärestä (onneksi olen löytänyt muita houkuttimia. Olisihan se nyt järjetöntä oikeasti keskittyä pitkiä pätkiä kerralla lukemiseen). Viime vuonna tenttikautena katsoin joka ilta ja aamu kaksi jaksoa joko Las Vegasia tai Grey’s Anatomya tai Weedsiä. Sarjat loppuivat nopeasti ja ihana ”jakso kerran viikossa” -tahti sai minut rauhoittumaan. Ja lakon aikana jaksoja tuli ehkä kerran kuussa, jos sitäkään. Mutta nyt niitä pukkaa kuin sieniä sateella, ENKÄ MINÄ SAA ENÄÄ MITÄÄN AIKAISEKSI! People, let’s strike again ja annetaan ihmisille opiskelurauha, joohan joohan? En nuorempana ollut mikään sarjaihminen. Lähinnä sen takia, että harrastin niin järjettömiä määriä ensin voimistelua ja sitten tanssia, etten ikinä pystynyt seuraamaan mitään sarjaa säännöllisesti. Paitsi sunnuntaisin, jolloin katsoinkin kaiken mitä tv:stä tuli. Olin Viiden jutun ja Dawson’s Creekin ykkösfani (hehe, katsoin juuri muutama päivä sitten yhden Dawsonin jakson ja on se Dawson kyllä vähän vanhan näköinen lukiolaiseksi...). Sitten loppui tanssi, muutin Ranskaan, opiskelut alkoivat – ja löysin sarjat. Kolmannen vuoden puolessa välissä, jättitenttiputken aikana yksi kaverini lainasi minulle kaikki Frendien tuotantokaudet. Katsoin kahdessa viikossa joka ikisen Frendit-jakson. Eivätkä muuten menneet ne tentit ihan putkeen... Olin melkein helpottunut, kun vihdoin sain sarjan päätökseen. Sitten tulivat Desperate Housewivesit, ja viimeisenä Grey’s. Grey’s Anatomyn jälkeen mikään ei ole enää kolahtanut samalla lailla. Weeds on ihan kiva, How I Met Your Mother hauska, Couplingissa on todellista potentiaalia. Mutta mikään ei ole sellainen ”pysy kotona, älä vastaa puhelimeen, feidaa koko maailma” – tyyppinen elämys. Ja hyvä niin. Tämä kaikki sanoakseni, että käsikirjoittajien lakko on ilmeisesti loppunut ja minä kyttään joka päivä kuin haukka milloin uusia jaksoja ilmestyy.

Toinen juttu: jos minulla olisi 50 euroa ylimääräistä rahaa, miten voisin käyttää sen?
H&M:ltä saisin kaikki nämä:

Ja San Marinasta nämä:

Voisin myös:
- käydä ravintolassa syömässä kunnon menun viineineen päivineen
- maksaa klubista riippuen 3-5 kertaa klubin sisäänpääsyn ja saada sisäänpääsymaksuun sisältyvän juoman
- Käydä kuusi kertaa leffassa (Sex&the City tulee 28.5., voisin joko käydä katsomassa sen kuusi kertaa, tai sitten...hmmm... Sex&the city, 27 dresses, Into the Wild, The Other Boleyn Girl... ja kaksi varastoon.)
- ostaa törkyhienon synttärilahjan Lauralle
- käydä kampaajalla
- vaikka mitä muuta kivaa.

Ja en sitten tullut tehneeksi mitään näistä, vaan ostin nämä:

Vasemmalla supertiivistettyä kansainvälistä julkisoikeutta, oikealla kansainvälistä talousoikeutta.
Ärsyttää niin paljon, että oli pakko ottaa niistä kuva. Ei siinä sinäänsä mitään, kyllä materialistiminäkin käsittää (hetken inttämisen jälkeen), että välillä täytyy panostaa pennosia korkeampien tavoitteiden puolesta (ai siis että korkeampien tavoitteiden kuin nuo San Marinan kengät? Niin siis että sellaisiakin on?), joka tässä tapauksessa on siis opiskeluni –eli siis oppimiseni, henkinen kehittymiseni, intellektuellin nirvanan saavuttaminen, tai jotain (yritän todistella itselleni, että oikeasti joku pieni osa minusta on onnellinen tästä hankinnasta). Mutta kun nero minä ajatteli jo puolitoistavuotta sitten, kun ensimmäisen kerran noita kirjoja rupesi tarvitsemaan, että eeehei, emmäää ny viiti niitä ostaa. Säästänpähän vähän ja lainaan sitten tentteihin kirjastosta + täydennän muistiinpanoilla. Se oli ihan hirmukiva idea, mutta kun saman idean saaneita oli useampia: toiseen tyhmään kirjaan on kahden kuukauden jono ja toiseen kuukauden. Ei paljoa auta, kun tentti on puolentoista kuukauden kuluttua. Nyt olen kärvistellyt puolitoista vuotta valokopioimalla (olen varmaan kopioinut molempia opuksia jo parinkympin edestä) ja lainailemalla noita kirjoja sieltä sun täältä – kunnes tajusin puolitoista kuukautta ennen kuin opintoni loppuvat, että oikeasti tarvitsen nuo molemmat lopputenttilukemiseen. Kyllä nyt on fiksu olo.

Huh, hellettä!

2008-05-13T22:33:00.001+02:00

Oikeasti, en edes halua kuvitella Pariisia heinäkuussa. Nyt on jo niin kuuma, että joissain kadunkulmissa joihin ei tuuli pääse (heh, ei tuuli pääse... siis se real thing, minä pääsen kaikkialle. Kyllä on tänään huumorinkukka taas kukoistuksessaan:) tuntuu siltä, että voisi paistaa kananmunaa asfaltilla. Ja tässä säässä minun pitäisi olla kirjastolla satojen muiden kanssa, istumassa pitkien pöytärivien ääressä pänttäämässä päähäni saamarin pykäliä. Eikä ilmastoinnista tietenkään ole puhettakaan. Voisi sitä mukavamminkin opiskella.

Ja tämänpä takia olimmekin sunnuntain ja maanantain ystäväni Lauran vanhempien luona vähän Pariisin ulkopuolella lukemassa... Tässä kuvia sen reissun tuloksista.

Laura löysi vanhat lökärinsä ja muuta rekvisiittaa autotallista... Ja tuo minun kuvani on oikeasti vapulta, mutta käy hyvin teemaan. Sitä paitsi tuo miesten t-paita sopii minulle pelottavan hyvin, täytyy ehkä ruveta harkitsemaan sen salavihkaista kähveltämistä ensi kerralla Suomessa ollessani.

Sitten vielä sellainen juttu, että nyt on kuulkaa maailmassa suuri vääryys. YLE:n sivuilla lukee: katso täältä Suomi - x jääkiekko-ottelu. Ja minäpä sitten tässä muutama päivä sitten olin varannut hirmuisesti mättöä ja viirin ja vaikka mitä kaikkea virittäytyäkseni lätkätunnelmiin, klikkasin matsin päälle silloin kun sen kuuluikin alkaa, ja... no ja ei muuten yhtään mitään. Tai kyllä jotain. Sitä, että sellainen viesti tuli näkyviin, että "Tekijänoikeudellisista syistä emme voi näyttää tätä ohjelmaa Suomen rajojen ulkopuolella" , tms. soopaa. Siis mikäs järki tuossa nyt on, hemmetin lakimiehet. Noh, tulos on nyt kuitenkin se, että minä olen KUUNNELLUT nettiradiosta matseja. Ei se kyllä yhtä huisia ole kuin telkkarista katsominen, mutta kyllä jonkinlaiseen tunnelmaan pääsee. Ja on siinä oma viehätyksensä, kun voi vain kuvitella kuinka Koivu-junior paiskautuu vasten kaukalon reunaa, kuinka Selänteen maila kimpoaa ja hajoaa kahtia ja kuinka Pihlström-paran kypärä pyörii yksin jäällä. Oivoi.
Ja tästä vääryydestä keksin kirjoittaa luettuani Jonnan jääkiekkokoemuksista.

Wine and cheese...

2008-05-11T21:52:00.000+02:00

Oijjoi. Onpas kivaa. Maanantaina on pyha paiva (kirjoitan ranskalaisella nappaimistolla, mista pisteiden puuttuminen:) ja sunnuntainakaan eivat kirjastot ole auki, joten paatimme menna kaverini Lauran vanhemmille vahan Pariisin ulkopuolelle. Aurinko paistaa, iso puutarha houkuttelee ja me yritamme epatoivoisesti pakertaa kansainvalisen insolvenssioikeuden parissa. On se vaan niin huisia. Mutta voi, arvatkaa mika on ihanaa? Ranskalaisten perheiden ruokahetket! Soimme juuri kunnon menun mukaisen aterian: salaatin, herkkumunakkaan, kanan rintaa, leipaa ja vaikka mita herkkuja. Ja jalkkariksi oivoi, kahdeksaa eri juustolaatua ja hedelmia. Kaiken taman paalle ihanaa punaviinia Lauran isan viinikellarista. Namnamnamnam...
Mitaan kuvia ei nyt kylla ole tarjoilla, laitan niita myohemmin!

Minä poljen, sinä ohjaat, niin kuin tanssi matka käy...

2008-05-09T22:35:00.000+02:00

Jei, mikä päivä!
1) esitelmäni, josta olin ottanut jos jonkinlaisia paineita (lähinnä siksi, etten missään vaiheessa tehnyt sitä kunnolla valmiiksi) meni hyvin.
2) Saimme takaisin kv sopimusoikeuden tentit ja se meni hyvin
3) Kävin aamulla lenkillä (jesjesjes! Minulla on sittenkin tahdonvoimaa!)
4) Illalla teimme Lauran kanssa tunnin pyörälenkin pitkin Pariisia. Olen aina katsellut silmät pyöreinä hulluja pariisilaisia, jotka vetelevät ihan tsuiptsaip noin vain pyörillä autojen välissä. Kunnes eräänä päivänä päätimme ystävämme Lauran kanssa hankkia kaupunkipyörä-ajokortit. Täällä on kaupunkipyöriä, jotka saa puoleksi tunniksi ilmaiseksi käyttöönsä ja sen jälkeen täytyy maksaa jotain pientä. Pyörät ovat jykeviä, kolmivaihteisia ja korillisia mummonpyörämallisia kättyröitä. Pari viikkoa ihailimme kortteja joka puolelta ja keksimme erilaisia syitä olla käyttämättä niitä. Kunnes vihdoin uskaltauduimme pyörien selkään ja hullunmyllyn sekaan. Aluksi pyörimme Luxembourgin puistoa ympäri ja teimme pari uskaliasta pyrähdystä Boulevard Saint-Micheliä pitkin, joka on ihan vieressä. Tänään päätimme sitten repäistä oikein kunnolla ja menimme Seinen toiselle puolelle, Montmartrelle katselemaan Amélie Poulainin kotikontuja (jos joku ei ole nähnyt Amélie-leffaa, niin nyt äkkiä vuokraamaan! Aivan mahtava hyvänmielen elokuva!)
En tullut ottaneeksi kameraa mukaan, mutta ensi retkellä räpsin sitten senkin edestä. Laitan tähän oheen Pariisin kartan, jotta vähän onnistuisin selventämään missä nämä paikat sijaitsevat.

jos noista numeroista saa mitään selvää, niin minä asun numero 18 kohdalla (Luxembourgin puisto). Numero 32 on Sorbonnen yliopisto, joka on myös minun yliopistorakennukseni. Sacré Coeurin kirkko ja Montmartre ovat tuolla ylhäällä, jossa lukee Sacré Coeur ja Montmartre. Sinne me poljimme tänään ja oli kyllä melko huisia.
(Kartta täältä: http://www.saunalahti.fi/jussi11/k-pariisi.htm)

Kun näin Jonnan blogissa Gossip Girlistä kuvia, olen himoinnut saman tyyppistä valkoista hipahtavaa kukkamekkoa kuin Serenalla. Tosin leveähelmaisempana ja muutenkin kepeämpänä versiona, mutta kuosi on mielestäni aika kiva. Ilman noita hememtin helmiäisiä tosin. (kuva siis suoraan Jonnan blogista ilman lupaa, Jonna on löytänyt sen muualta=)

Niin, ja jos sen mukana voisi vielä saada nuo hiukset niin hyvä tulisi! (ja ok, myös jalat. Ja ehkä käsivarretkin.)

Surffailin tänään netissä etsimässä sellaista ja, noh, en löytänyt (en valkoista maatuska-kukkaista hippimekkoa, enkä Serenan sääriä. Myytävinä siis), mutta löysin kaikenlaista muuta kivaa.
Esimerkiksi tämän Top Shopin mekon (hitto näitä bloggerin kuvia, joita ei saa järkevän kokoisiksi ilman, että laatu kärsii...)

Ja tämän Ellosin tunika/mekon

Top Shopin sivuilla oli joitakin vaatteita myynnissä kaksi yhden hinnalla - meiningillä ja aion varmaankin tilata nämä:

Ja vielä viimeiseksi: Elloksen sivuilla oli mekko/tunika-osuudessa "tunikoina" tarjoilla vaikka kuinka paljon löysiä paitoja. Olenko minä ymmärtänyt jotain ihan päin prinkkalaa, kun kuvittelin, että tunika oli pitkä paita, eikä välttämättä löysä paita. Paras on ehkä alla oleva kuva: kuvan yläosa oli myynnissä tunikana... Päivän tehtävä onkin: löydä kuvasta tunika:

Ja kerro ihmeessä minullekin, kun löytyy...

Kesä ja Tanskan lippu

2008-05-08T18:55:00.001+02:00

Palasin juuri Suomesta, ja tarkoituksenani oli alunperin kirjoittaa fiiliksiä Suomesta pitkän suomettoman Ranska-periodin jälkeen. Sen lisäksi olisin halunnut purkaa kiukkuani siitä, että pakersin esitelmää Suomessa sen sijaan, että olisin nähnyt kaikki ne ihmiset, jotka halusin. Ranskaan palattuani vietin ensimmäisen yön viimeistelemässä sitä, potien uskomatonta koti-ikävää ja kurjuutta ja nukuin kolme tuntia.Enkä ehtinytkään pitää sitä, kun keskustelu edellisen opiskelijan esitelmästä venyi niin pitkäksi. Mutta huomaatteko: ei yhtä ainoaa huutomerkkiä, ei väkisanaa, ei mitään, vaikka kerroin näinkin traagisen tapahtuman. KOSKA TÄÄLLÄ ON KESÄ!!! Aurinko paistaa, ulkona on 25 astetta lämmintä ja mikä parasta, asun Luxembourgin puiston vieressä, joten viiden minuutin kävelymatkan päässä on paikka, jossa tuolit odottavat säästä nauttijoita (ja jopa yksi pieni läntti ”sallittua nurmikkoa”. Nurmikolle ei muuten saa mennä, vartijat tulevat viheltämään heti, jos sellainen ilkiteko havaitaan.) Tämä ei Pariisissa ole mikään itsestään selvyys, sillä kunnon hengailupuistoja ei ole ihan joka kulmassa.

Valo ja aurinko saavat ihmeellisiä asioita aikaiseksi. Minusta tulee aamuihminen. Talvisin en saa itseäni mitenkään ylös, torkutan viimeiseen asti herätyskelloa ja herään vasta sitten, kun varmasti tiedän myöhästyväni ainakin kymmenen minuuttia. Kesällä herään usein ennen herätyskellon piipitystä, ehdin syömään aamiaisen ja lukemaan Hesarin nettisivuilta uutiset. Sen lisäksi kesällä minusta tulee siisti. Normaalisti olen sitä ärsyttävää ihmistyyppiä, joka jättää astiat tiskaamatta ja vaatteet levälleen ja kokee siitä suunnatonta ahdistusta. Kevään tullen tiskaan yhä useammin ja tällaisella kelillä ei yksikään astia jää roikkumaan tiskialtaaseeni. Sen lisäksi ryhdyn pitämään lenkkeilystä. Pakkolenkkeilen todella epäsäännöllisesti, ja myös keväällä ja kesällä tämä aktiviteetti vie liian vähän ajastani. Mutta talvella ja syksyllä joudun käyttämään kaiken tahdonvoimani saadakseni lenkkikengät jalkaani, puhumattakaan siitä, että oikeasti raahautuisin ulos ja ryhtyisin ravaamaan. Auringon pilkistäessä ja lämpöasteiden kohotessa jalkojani aina silloin tällöin kutkuttaa päästä kirmaamaan ja lähden riemumielin lenkille. (Tosin yhä sillä kolme kertaa kuussa tahdilla...)

Minun ongelmani tässä suuressa euforiatilassa on vain se, että olen vaaleaa suomalaissorttia. Etenkin kesän alussa palan herkästi, kun olen saanut vähän pintaväriä, tilanne helpottaa hitusesti. Muistutan siis herkästi iloista Tanskan lippua punavalkovärityksineni. Tämä on oikeasti ärsyttävää, ihmiset, jotka eivät pala herkästi, eivät varmaan voi edes ymmärtää kuinka vammauttavaa se on, että keskipäivällä lounaalla pelottaa istua turhan pitkään auringossa – ettei vain pala. Ja että frisbeetä on turha kuvitella heittelevänsä liian pitkään auringossa – ettei vain pala. Ja että rannalla täytyy kahden minuutin välein lisäillä aurinkorasavaa, kun taas tuntii siltä, että uudesta paikasta kuumottaa – ettei vain pala. Tänään selvisin kunnialla muutaman tunnin ”opiskelusessiosta” auringossa – kiitos Garnierin suojakerroin kaksikymppisen. Kaverini Laura, joka on sitä toista tyyppiä, tummahiuksinen ranskalainen, sen sijaan paloi iloisesti, joten ehkeivät tunnahipiäisetkään niin helpolla aina pääse.

Eli aurinkorasvat kunniaan!

päivän asu oli synkähkö, mutta voi niin mukava! Mekko on Vallilan kirppikseltä, jossa kävimme Jonnan kanssa Suomessa ollessani. Ja kengät Pariisista, Eramin alesta. Kivast vassapaperirullapaketti pilkistää oikealta alakulmasta...:) tämä on sitä viidentoista neliön elämää.

Action!

2008-04-06T18:20:00.000+02:00

Onpas ollut taas aika tapahtumarikas viikko. Muutama päivä sitten lähtiessäni koulusta kotiin, kouluni lähellä oli tulipalo. Eikä mikään ihan pikku tuikku, vaan paikalle oli tullut useita paloautoja, palomiehet kiipesivät tikkaita ylös ja alas ja katsojia oli paikalla vaikka muille jakaa. Tulipalo oli kerrostalon yläkerrassa, joka oli monien talojen ympäröimä. Kohtaus toi mieleen entisaikojen palot, jotka saattoivat tuhota koko kaupungin. Hetken moraalittomuushäiriössä otin muutaman kuvan (haluaisin painottaa, ettei henkilövahinkoja tullut tulipalosta).

Päivää myöhemmin boulevard Saint-Michelilllä, joka on koulumme lähellä oleva iso katu, oli lukiolaisten mielenosoitus. Mielenosoitukset Ranskassa (etenkin opiskelijoiden) ovat melkoisen toisennäköisiä kuin suomessa: rekoissa on agitaattoreita semitranssissa huutamassa sloganeita, joita loppukööri toistelee. Kaikilla on räikköjä, torvia, ynnä muita melulaitteita. Tämän massan läpi minun piti kirmata englannin tunnille Luxembourgin puiston toiselle puolelle. Luxembourgin puisto oli suljettu mielenosoituksen ajaksi, joten jouduin kiertämään sen ja myöhästyin (sillä, että pysähdyin ottamaan kuvia ei ole mitään tekemistä minkään kanssa. eikä myöskään sillä, että lähdin yliopiston päärakennukselta kymmenen minuuttia ennen tunnin alkua=). Sääli etten saa videoita ladattua, ihmismäärä samoin kuin meluaste eivät oikein pääse kuvissa oikeuksiinsa.

Tämä on ollut muutenkin aika raskas viikko (kirjaimellisesti raskas). Minulla oli tiistaina synttärit ja siitä lähtien minua on pumpattu niin täyteen ruokaa, etten kohta enää pysty kävelemään. Tiistaina kaverini tarjosivat minulle sushi-lounaan ja toivat yllärinä jättikakun kouluun. Illalla Jonna vei minut ravintolaan. Keskiviikkona söin kaikki suklaat, jotka olin saanut synttärilahjaksi (joita oli paljon) ja illalla menimme ulos kavereiden kanssa. Ranskassa tähän kuuluu tietysti aina yhdessä syöminen ja juominen. Perjantaina pari ystävääni, jotka eivät pääse bileisiini olivat järjestäneet minulle ”synttärivälipalan”: suklaapullia, keksejä, leivoksia –kuten ranskalaiset vain osaavat. Ja illalla minut oli taas kutsuttu syömään, tällä kertaa Sébastienille, joka tekee maailman parasta ruokaa. Huhhuhhuhuhuhhuh.

Eilen puolen yön aikaan olin menossa ystävälleni metrolla. Ja metrossa tapahtui todella suomalainen ilmiö, johon en ole tähän mennessä IKINÄ törmännyt Ranskassa: känninen teini oksensi. Ja siis ihan oikea pariisilaisteini. Kaikki vaihtoivat vaunua seuraavalla asemalla ja kertoessani tapahtumasta ystävälleni, hän ei ollut uskoa korviaan. Suomalaiset lukijat lienevät asteen vähemmän järkyttyneitä...

Ja koska halusin kirjoittaa jostain enemmän tai vähemmän järkevästä, tässä vielä päivän viimeinen aihe: Benettonin Africa Works-mainoskampanja. Benettonilla on perinteisesti ollut melko huomiota herättävät mainoskampanjat, joissa huomio ei aina ole keskittynyt vaatteisiin. Tällä kertaa mainoksissa on senegalilaisia työntekijöitä, jotka ovat käyttäneet mikrolainoja perustaakseen pieniä, tuottavia yrityksiä (Benetton tukee siis rahallisesti mikrolainoja). Valokuvaaja James Mollison on kuvannut mm. räätälin, kalastajan ja maanviljelijän työvälineidensä kanssa. Jos oikein muistan, Voguen mukaan yli 95% mikrolainoista on maksettu takaisin: prosenttiluku, josta mikä tahansa pankki olisi kateellinen. En ole oikein varma mitä mieltä olen tällaisesta mainonnasta. Toisaalta kyseessä on todella tehokas tapa tuoda vaikeita kysymyksiä arkipäivään. Ainakin Pariisissa Africa Works-mainoksia on ihan joka paikassa. Toisaalta onko mainoksilla mitään tekemistä Benettonin tuotteiden kanssa, tulisiko minun tuomita Benettonin tapa leimata itsensä yhteiskunnan hyväntekijäksi ja myydä siten vaatteita? Olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että mikä tahansa tapa herättää keskustelua on pikemminkin positiivinen, olkoonkin että kyseessä on lähinnä markkinointikikka. Ja jos tällä tavalla saadaan isot kansainväliset firmat kiinnostumaan vaikka nyt mikrolainoista, niin miksikäs ei?

ja kun nyt Benettonista puhutaan... siellä on aika kivoja vaatteita keväälle kirjavilla printtikuoseilla. Joiden kuvia en saanut tallennettua, koska ne ovat jossain ihmeformaattisysteemissä. joten kuva pelkästään aika kivasta laukusta...

Benettonista täältä: http://www.benetton.com/africaworks-press/en/ ja www.benetton.com

Sataa sataa ropisee...

2008-03-30T19:55:00.000+02:00

Ulkona sataa, sataa ja sataa. Hyödynsimme Jonna-Ponnan kanssa sadepäivän siten, että menimme Saint-Ouenin antiikkitorille. Antiikkitoria ympäröi jonkun näköinen rättimarketti, jossa halpoja rynttyjä myydään mauttomille asiakkaille (ei siis meille). Tarjolla oli mm.: farkkulaukku, jossa oli paljetteja ja haalea tiikerin pää; vaaleanpunainen läpinäkyvä toppi, jonka rintamuksessa oli musta paljettinen playboy-pupu; todella kireä, vaalea, maastokuvioinen lappuhaalari-systeemi (todella kireä on siis TODELLA kireä), kaikenlaisia muita glitter-härpäkkeitä kaikissa mahdollisissa neon-väreissä. Löytyi sieltä jotain mukavaakin: Jonna osti 35 eurolla harmaat Converset, jotka ovat oikeasti aidot (ja ehkä vain vähän varastetut).

Antiikkimarkkinat olivat ihanat. Valoisa, katettu rakennus piti sisällään vaikka mitä ihanuuksia vanhoista vaatteista julisteisiin, lehtiin ja huonekaluihin. Tosin 30-luvun Guerlainin luomukset ja 20-luvun Chanel-laukut olivat meille opiskelijaparoille vähän ylihintaisia...Yhden lumoavan juliste-/taulukaupan kohdalla karvani nousivat pystyyn, sillä jouduimme todistamaan mitä epäasiallisinta antiikkimarkkinakäytöstä: vanhemmat olivat tuoneet neljä kiljuvaa pentuaan mukanaan ostoksille. Kakarat leikkivät Peter Pania ja kirmailivat pitkin poikin taulujen edessä, rysähdellen välillä myyjän tuolille (myyjä parka ei siis sillä hetkellä istunut tuolilla, vaan kiskoi vähiä hiuksia päästään pelätessään yhden pennuista paiskautuvan hetkellä millä hyvänsä taulun läpi). Vanhin tyttö ihasteli samalla tahmatassuillaan julisteita. Ja isukki ja äidykki katselivat tyytyväisinä kirjoja ja olivat kuin kaikki olisi maailman luonnollisinta ja mukavinta. Siis nyt niin kun ihan oikeasti, HEI!! Pentuja ei ylipäätään tuoda antiikkimarkkinoille ja jos ne tuodaan, niitä (kyllä, olen lapsirakas, mutta käytän tarkoituksella NE-muotoa. NE pennut ansaitsevat NE-muodon. NE olivat kaukana HEISTÄ) ei päästetä käpälöimään satojen eurojen tauluja ja julisteita. Eikä niitä ainakaan päästetä remuamaan pitkin poikin arvokkaiden esineiden keskelle.

Tällaista angstailua=).

Kuvia Jonsukasta markkinoilla (huomannette kuka käytti kameraa, i.e. kenestä ei ole kuvia. Mikä taitaa oikeastaan olla vain ihmiskunnan parhaaksi=)

Personal Shopper

2008-03-30T11:56:00.001+02:00

jonna Seinellä
Tuuli Louvren lähellä

Kaverini Jonna on kylässä luonani, ja vähänkö on kivaa. Olen ollut personal shopperina Jonnalle ja ravannut perässä kaupoissa. Aurinko paistoi ja kävelimme pitkin Pariisin katuja. Muistin taas, miksi Pariisissa on mahtava asua. Alla kuva Champs Élyséen Sephoran myyjistä, jotka päättivät pitää bileet keskellä päivää tanssimalla pöydillä (yritin laittaa videota, mutta hiton blogger ei suostunut). Vastaavaa ei ehkä ihan saman tien tule näkemään Forumin Stockmann Beautyn pöydillä.

I will survive...

2008-03-24T17:17:00.001+01:00

Selvisin hengissä Wienistä. Mutta huhhuh, eipä ollut niin itsestään selvyys sekään. Joka ilta olimme ulkona menossa ja joka päivä oli erilaisia tilaisuuksia. Ja joka aamu kello kahdeksalta hotellimme vieressä alkoivat tietyöt. Joten olen nukkunut noin kolme tuntia yössä, tehnyt todella paljon töitä ja juhlinut yhtä iltaa lukuun ottamatta joka yö aamuun asti. Tätä kesti kymmenen päivää. Nyt olen rikki, slut, kaputt. Ja paluu arkeen on yhtä tuskaa.

Kyseessä oli oikeastaan jättimäinen lakimiesten kesäleiri. Tosin lumisateessa ja Wienissä, eikä toki sovi unohtaa, että joillekin kyseessä oli todella vakava mielinen kilpailu. Me saimme kunniamaininnan kirjallisesta työstämme, joka on aika hienosti, sillä vastaavan maininnan sai noin 15 jengiä 207:stä. Sen lisäksi annoimme itse itsellemme jaetun ykköspaikan Fribourgin jengin kanssa ”Moot Party Award” –kilpailussa.

Emme juuri ehtineet nähdä Wieniä velvoitteiden vuoksi, mutta sen sijaan kolusimme perusteellisesti pari lounge-baaria. Toinen oli Aux Gazelles-niminen paikka, toinen Imperium tai Empirum tai jotain. Eipä niistä sen enempää kerrottavaa.

Wienin tyyli oli jotain uskomatonta. Kaikki mainoksia myöten toi jotenkin mieleen 80-luvun. Monista kadulla kulkijoista tuli vähän Rautavaara-fiilis (kaikki kunnioitus Rautavaaraa kohtaan). Tiedättekö, 80-luvun tuulitakki ja noin. Ja voivoivoivoi, hiuksia! Menimme yhteen siistihköön ravintolaan, jossa oli yksi täti oikeilla Cruella Da Ville-hiuksilla. Siis siinä mustavalkoisessa pehkossa! Ja Cruellan kaverina oli Kaija Papukaija suoraan Tropiikista: oranssi töyhtö punaisessa päässä. Meillä oli vähän pokassa pitämistä Lauran kanssa.

Muuten oli aivan mahtavaa, joka päivä sai pyntätä. Laitan joitakin todella huono laatuisia kuvia, mutta ääliö kun olen, en ottanut yhtään kuvaa ihanasta vaaleanpunaisesta Naf Naf-unelmastani. Ärsyttää, kun ihmiset, jotka ottivat kuvia, eivät osanneet rajata niin, että oleellisin tulisi näkyviin: vaatteet. No, here goes anyway:

Sininen ja musta, i know i know, mutta ei ollut vaihtoehtoja, kaikki sukkikset hajalla ja noin.

Lähikuva koruista, jotka olivat aika kivoja (ja molemmat minun:) sekä mekkoni motiivista.

Näyteikkuna wienissä. Oikeanpuoleinen kukkahaalari ei tosin ihan pääse oikeuksiinsa, kuten ei sen pääällä oleva futuristinene muovitakkikaan.

Sääli, että tämä kuva on sumea, mekkoni oli aika kiva (ja ryppyinen=)

Oikealla puolella ovat Patricia ja Emilie, jotka ovat AINA hyvin pukeutuneita, ja joiden hiukset eivät ikinä ikinä ikinä ole huonosti.

Laurie, Simon, Laura ja cocktailparty

Pretty in Pink

2008-03-07T23:43:00.000+01:00

Uuuuhhh... En ole viikkoon ehtiny facebookiin enkä juuri meiliinkään, saati sitten kirjoittelemaan. Ihan tyhmää. Muotiagentin haastekin roikkuu vielä täyttämättä. Olin viime viikonloppuna Dublinissa treenaamassa välimieskilpailua varten irlantilaisia vastaan. Siellä satoi, kuinkas muutenkaan. Tapasimme Uusi-Seelantilaisen joukkueen, joita vastaan kisaamme itse välimieskilpailussa ensi viikolla. He kiertävät kuukauden ennen Wienin kisaa ympäri Eurooppaa treenaamassa eri eurooppalaisia yliopistoja vastaan. Slightly frightening. Toisaalta kyseessä on vain kilpailu, eli ehkei tarvitse ottaa niin vakavasti väistämätöntä tuhoa ja nöyryytystä.

Emme juuri ehtineet kauppoihin, paitsi pikaisesti Topshopiin, jossa on aivan mahtavia juttuja!!! Tosin olin sen verran rahaton, etten ostanut mitään. Dublin oli tosi hauskan oloinen, sopivan kokoinen viikonloppureissulle. Kävelykaduista tulee vähän mieleen Disney-kaupunki. Trinity-college on aivan älytön, kaupungin keskustassa sijaitseva todella iso campus. Vanha, harmaa ja todella irlantilainen. Campuksella on todella herttainen, pieni talo, joka on opiskelijabaari/-klubi käytössä. Irkkutytöt tässä rattoluolassa olivat todella ylipukeutuneita (tyyliltään) ja todella alipukeutuneita (kangasmäärältään) vastaavanlaiseen paikkaan. Mielettömät kaula-aukot pusertuivat toisiaan vastaan älyttömässä tungoksessa, känniset teinit ulvoivat ja vessan lavuaari oli tukkeutunut okennuksesta. Olemmekohan tulleet vanhoiksi, kun ainoa toivomme oli päästä ulos siitä paikasta? Vaihdoimmekin toiseen baariin saman tien, jossa oli hitusen enemmän tilaa ja vähän paremmin peitettyjä rinnuksia.

Ranskalaiset kaverini ja ensimmäisen illan ruokapaikkamme.

Ranskalaiset kaverini ja toisen illan baari, jossa olimme ensin aperitiivilla ja sitten jatkoilla. Klubi sijaitsi hotellimme alakerrassa. Ensimmäisenä yönä meidät oli sijoitettu kakkoskerrokseen, suoraan baarin yläpuolelle. Kuulimme laulujen sanat ja tyttöjen riemunkiljaisut, kun "tääonmunlempibiisi"-alkoi. Päädyin nukkumaan kavereideni huoneeseen ja seuraavaksi yöksi saimme huoneen ylemmästä kerroksesta.

Tänään olen pyörinyt kaupoissa hankkimassa vaatteita itse kilpailua varten, eikä minulla ole juuri mielenkiintoista kerrottavaa. Ostin pari tylsää kauluspaitaa ja pari tylsää toppia, jotta kauluspaitojen alta ei turhaan näkyisi alusvaatteitani (tosin Uusi-Seelantilaista joukkuetta vastaan se saattaisi olla ainoa mahdollisuutemme edes jonkun näköiseen onnistumisen poikaseen. Jos välimiehet ovat miehiä, that is...). MUTTA! Ostin cocktail-tilaisuuksia varten maailman ihanimman mekon! Vaaleanpunaisen unelman Naf Nafista, joka on osaksi silkkiä! En malttanut olla ottamatta siitä kuvaa, vaikka se oikeasti pääsee oikeuksiinsa vain päällä. Ja tuo beige tausta ei näytä todellista väriä... Taidan joutua turvautumaan itseruskettavaan, sillä olen toistaiseksi lähes harmaa kirjastossa istumisesta. Tästä tulikin mieleeni: tietääkö joku herkkä ihoinen mikä itseruskettava ei aiheuttaisi allergisia reaktioita? Tähän mennessä jokainen itseruskettava, jota olen koittanut on vain tehnyt minusta punapilkullisen... joka ei taida olla toivottu väriefekti.

Ostin myös mustan pienen laukun, sillä minulla oli vain isoja oversized-säkkejä, jotka eivät oikein käy pinkin unelmani kanssa.

Huomenna treenaamme Ranskan asianajajakoulua vastaan ja illalla menemmen Kansainvälisen Kauppakamarin järjestämiin kesteihin kaikenmaalaisten opiskelijoiden kanssa, jotka tulevat Pariisiin viikonlopuksi treenaamaan. Täytyy miettiä mitä laitan päälle illalla...

Puspuspuspus...Ja ihan tosissaan, tämä kuva ei tee lainkaan oikeutta tälle Nafnafin possupuvulle.

Plyysisohvia ja peilipalloja

2008-02-21T22:29:00.001+01:00

Kylläpäs on kulunut tovi siitä, kun viimeksi kirjoitin mitään bittiavaruuteen. Kaikenlaista on tapahtunut ja niin paljon, etten ole tahtonut ehtiä kirjoittamaan. Haluaisin ensin kertoa Ystävänpäiväjuhlinnastani – melkoisesti myöhässä tiedän, mutta oli sellaiset kestit, että sietävät tulla mainituiksi. Menimme kahden kaverini kanssa yhteen Pariisin kulttiklubeista, joka on ymmärtääkseni ollut pystyssä 70-luvulta saakka. Konsepti on simppeli ja aika hauska: torstaisin yhdeksästä eteen päin vain tytöt pääsevät sisään. Sisäänpääsy on ilmainen ja tarjoilla on ruokaa, shampanjaa, ammattimeikkaajia, hattaroita ja jälkkärimansikoita. Kaikki ilmaiseksi. Tämän kääntöpuoli on se, että ovella on maailman koppavin nuori mies valitsemasta kauniista tyttölaumasta kermat päältä. Mutta mikäs siinä, jos ilmaista ruokaa ja juomaa on tarjoilla. 23.30 eteen päin sisään otetaan myös poikia. Mutta paikan hintatason ja hengen mukaisesti kaikki ovat vähintäänkin kauluspaidoissa, suurimmalla osalla on puku päällä. Tämä on aivan järjettömän hupaisaa, jos siihen suhtautuu huumorilla. Jos ei, konsepti on aivan kammottava. Meillä oli joka tapauksessa aivan uskomattoman hauskaa (siihen tosin saattoi vaikuttaa se ilmainen shampanja...), viipotimme koko yön pitkin punaisia plyysimatto peilipallojen välkkeessä.

Tämän jälkeen onkin aika kertoa suuresta tragediasta, joka kohtasi minua tällä viikolla. Oltuani vaaleaverikkönä jo liian pitkään, menin kampaajalle tarkoituksenani saada oman väriset hiukseni (vaaleanruskeat, hieman punertavat) ja niiden päälle kultaisia raitoja. Selitin tämän ensimmäiselle kampaajalle, joka sanoi hyvähyvä, istutti minut tuoliin ja katosi. Paikalle tuli toinen kampaaja, jolle ensimmäinen oli ilmeisesti selittänyt mitä halusin. Alkoi värin levitys aika kivannäköisellä, vähän toffee-vivahteisella tökötillä. Väliin vedettiin vähän valkoista möhnää. Tätä seurasi tovin odottelu, hiusten pesu ja kuivaus. Ja tulos oli harmaa. Päässäni on mustia ja tuhkanvaaleita raitoja. En tiedä mihin se ”oma värini kultavivahteilla” –ajatus katosi. Menin siis supermarkettiin ostamaan värin ja nyt odotan viikonloppua, jolloin rakas ystäväni Laura lupasi pelastaa hiuskatastrofini.

Pari sanaa vielä päivän asustani: löysin tämän hameen kaappini perältä ja innostuin pukeutumaan siihen. Tyytyväisenä kipsuttelin ulos ja kohti koulua -kunnes tapahtui ikäviä. Tiedättekö ne hameet, jotka kiipeävät pitkin reisiä kun kävelette? Noh, tämä hame on sitä hametyyppiä. Sen lisäksi kyseessä ei ole mikään vuoden peittävin kaapu ja olin tietysti keksinyt laittaa lyhyen takin. Eli koko koulumatkan jouduin kiskomaan helmaa kahden sekunnin välein alas päin, jotta en liikaa vilauttelisi sulojani (ööh -sulojani?) ohikulkijoille.

Vaatteet: paita edc by esprit, toppi vero moda, hame joku pikkukauppa Ranskasta, sukkahousut myöskin ja saappaat zio.

Vrrrrrrrum...

2008-02-13T23:54:00.000+01:00

Huhhuh, mikä viikko taas edessä –tai oikeastaan lähes takana. Minusta tuntuu, että elän jatkuvasti viitosvaihteella. Unelmoin yhdestä päivästä, jolle en olisi jo suunnitellut sataa asiaa tai jona ei olisi mielettömiä määriä koulutöitä rästissä. Tosin minulla on tässä jaksossa neljä seminaaria viikossa ja kaksi luentoa, joten koulutöiden osalta en taida saada ihan heti rauhaa.

Tämä viikko on seuraavanlainen: maanantaina cocktailtilaisuus koululla proffien, vanhojen opiskelijoiden ja muiden Tärkeiden Henkilöiden kanssa. Tiistaina tärkeä seminaari, yksi tekstianalyysi palautettavana. Tiistai-iltana tapaaminen asianajotoimistossa, joka valmentaa meitä kansainvälistä välimieskilpailua varten. Keskiviikkona yksi seminaari, torstain seminaarin valmistelua ja lastenvahtimista illalla. Torstaina seminaari, tapaaminen asianajotoimistossa iltapäivällä ja illalla megakestit, juhlistaaksemme antivalenttiinia (täällä St Valentin alkaa olla jo aikamoista sydänhömppää, ei siihen kykene). Perjantaina seminaari, joka pitäisi valmistella jossain välissä. Ja ah, illalla ilmeisesti hetken rauhaa! Tosin poden huonoa omaatuntoa, sillä en ole ehtinyt nähdä muutamaa ystävääni ikuisuuksiin, ehkä yritän ympätä heidät perjantai-iltaan. Lauantaipäiväksi onkin sitten luvassa kilpailuun treenausta ja illaksi yhdet synttärijuhlat.

Mitenköhän sitä oppisi pysähtymään? Kuinka paljon helpompaa elämä olisikaan, jos osaisi ottaa hetken aikaa itsellensä.

Alla muutama kuva cocktail-kesteistä, sekä asustani. Laitan myöhemmin kuvan accesorizeista, neuletta kiinni pitämässä minulla oli maailman söpöin Bambi-koru, jonkua olen saanut mummiltani viisi vuotiaana.
Tämä kultameininki sai innoitetta muotiagentin kullankeltaisesta postauksesta pari päivää sitten. Hame H&M, neule H&M, kengät Eram ja leggingsit jostain...

Kavereita post-cocktaililla Panthéonin edessä...

Ja vielä megasikahuono kuva päivän vaatteista ennen cocktailtilaisuutta:

(neule stockalta vuonna 1 ja 2, paita H&M, farkut H&M (juu, aika paljon H&M:ää...), huivi Promod ja popot ne samat vanhat Converset)

Paritusta Pariisin keväässä

2008-02-11T00:02:00.000+01:00

Tänä viikonloppuna olen ollut perjantai-illan perinteisen bilettämisen lisäksi lastenvahtina (uskokaa tai älkää, teki tiukkaa herätä lauantain kello 14.00, jotta ehtisin kello kolmeksi lastenlikaksi). Hoidan naapureideni lasta. Eivätkä naapurini ole mitään ihan peruskaurapersoonia. He asuvat Lontoossa, Queen’s Roadilla ja heillä on kiva pieni viikonloppuasunto Pariisissa, kaksi lasta ja molemmilla omat lastenhoitajat. Tämän lisäksi asunnon kunnosta pitävät tietysti huolta perussiivojat, ym. apulaiset. Minä vahdin vanhempaa, 18 kuukauden ikäistä poikaa. Nuoremmalla on siis oma lastenvahtinsa, jostain päin Etelä-Amerikkaa kotoisin oleva keski-ikäinen nainen. Juttelimme niitä näitä lasten ollessa päiväunilla ja kävi ilmi, että rouvalla oli 25-vuotias poika. Pian sen jälkeen kerroin opiskelevani oikiksessa. Rouva ryhtyi kehumaan poikaansa maasta taivaisiin: komea ja mukava, opiskelee elokuva-alaa... Hymyilin, nyökyttelin ja selailin Harper's Bazaaria. Yht'äkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta tipahti kysymys: haluaisinko tavata hänen poikansa. Aikamoista paritusta. Hymyilin kauniisti ja kerroin seurustelevani. Miten sitä muutenkaan kiemurtelemaan vastaavasta tilanteesta. Loppupäivän rouva oli minua kohtaan melkoisen kylmä.

Pariisissa alkaa olla keväinen tunnelma, kuten näistä naapurissani sijaitsevassa Luxembourgin-puistossa ottamistani kuvista käy ilmi. Ihmiset ovat ulkona, aurinko paistaa, ja vaikka puut eivät vielä olekaan lehdessä, ilma alkaa pikkuhiljaa lämmetä. Elän toivossa, etteivät asteet enää laske.

Ja vielä viimeiseksi: olen halunnut laittaa kuvia tästä siitä asti, kun näin jossain blogissa (taisi olla nelliinan, mutta jos näin ei ole, asianosainen ilmoittautukoon, niin laitan oikean linkin:) jutun korottomista korkkareista, mutta en vain ole saanut aikaiseksi: kengät, joissa on korko päkiässä.

Albarta Ferretti ja 2 kertaa Marc by Marc Jacobs. Mitä mieltä olette?

Tämän lisäksi (ja tiedän olevani tämänkin kanssa myöhässä), catwalkeilla on näkynyt paljon koristeltuja korkoja, kuten nämä MiuMiun, Pradan ja Viktor&Rolfin luomukset:'

Ja tässä muodin ihmemaailmassa kummallisuudellaan voiton vievät nämä Alexander McQueenit:

Alexander McQueen

Kuvat vogue.fr, www.chezmode.com

Vogue ja itsetuhoiset taipumukset

2008-02-07T18:59:00.000+01:00

Oijjoijjoijjoij, ihanuutta. Ranskassa on yksi kiva puoli. Tai ehkä niitä on useampikin, mutta yksi ylitse muiden: lehdet ovat todella halpoja. Tilasin itselleni Voguen vuodeksi...19,95 eurolla! Nyt odottelen innolla milloin ensimmäinen kolahtaa postilaatikkooni. Ah, pelkkä ajatus uudesta kiiltävästä Voguesta kerran kuukaudessa odottamassa minua, kun tulen kotiin saa minut hyvälle tuulelle. Harkitsen myös yhden toisen lehden tilaamista (Stylepapers), mutta saa nyt nähdä. Se maksaisi toiset 19,95 euroa. Hih, ja kun ajattelen, että Suomessa joku ääliöCosmo maksaa paljon enemmän. On tässä maassa puolensakin.

Minulla on joitain itsetuhoisia taipumuksia, joista olisi hyvä päästä eroon. Yksi niistä on ilmoittautuminen vapaaehtoiseksi joka hemmetin rientoon. Tällä kertaa sitouduin esittelemään maisteriohjelmaamme opintomessuilla. Ei siinä sinäänsä mitään vikaa ole, mutta kun olisi pari muutakin rautaa tulessa. Pitäisi varmaan seistä peilin edessä tovi joka aamu ja toistella: Ei.Ei.Ei.Ei. Tästä samasta ”uhrautumisesta” sain tänä aamuna kärsiä, sillä olin ottanut kontolleni ystäväni kanssa ensimmäisen seminaarin ensimmäisen esitelmän tekemisen. Tämä ei ikinä ole kovin hyvä idea, sillä ennen kuin ensimmäinen esitelmä on pidetty, kukaan ei tiedä mitä kukin professori ei missään nimessä halua esitelmässä olevan, ja mikä sen sijaan hänen mielestään on aivan ehdottoman tärkeää. Pakersimme esitelmää eilen yhteen asti yöllä ja vielä tänä aamuna lyhensimme ja poistimme joitain osia, jotta pysyisimme vaaditussa 30 minuutin aikarajassa. Esitelmän jälkeen kuuntelimme 20 minuuttia, kuinka meidän olisi tullut puhua juuri niistä asioista, jotka olimme poistaneet. Hyvä, kiva, kiitos. Opinpahan ainakin, etten enää ikinä ota jakson ensimmäistä esitelmää.

Näissä vaatteissa esitelmöin (kuva on otettu päivän päätteeksi, joten ei kuvasta vaatteiden alkuperäistä ryppytilaa):
Huomasin oikeastaan vasta tänä iltana kuvaa ottaessani näyttäneeni aika junttapullalta. Noh, ainakin ulkonäköni lienee tehnyt vaikutuksen=)

Ja tällaisena cheerleaderina olen menossa kavereiden kanssa yhdelle pienelle hassulle aperitiiville.

P.S. Tilasin sitten Stylepapersinkin. 9,95e kuudesta numerosta. Eikä edes kaduta.

Day-after ja saappaiden riemujuhla

2008-02-04T01:14:00.000+01:00

Tänään aurinko paistoi vihdoin ylleni. Ja oli sitä odotettukin, sillä Pariisissa sataa paljon. Joka päivä tarkistan säätiedotuksen ennen ulos lähtöäni, jotta tiedän mitä laittaa päälle. Sadepäivinä käytän maailman neutraaleimpia tennareitani, sillä en halua pilata muita kenkiäni. Ajatelkaa turhautumistani, kun päivä toisensa jälkeen säätiedotus lupaa sadetta, minä vedän jalkaani valkoiset poponi muiden kenkieni katsoessa minua säälien vierestä – ja loppupeleissä taivaalta tipahtaa viisi surullista tippaa. En ollut vielä kertaakaan päässyt ulkoiluttamaan Zio-saappaitani Pariisissa, vaikka ne ovat syntyneet kulkemaan tämän kaupungin katuja.

Mutta tänään se tapahtui: aurinko paistoi Pariisissa. Vetäisin siis onnellisena nahkasaappaani jalkaan ja pelkästä kostonhimosta potkaisin tennarini kylppäriin (muistutettakoon, että asun yhä kopissa: jos haluan potkia tavaroita, suunta on joko kylppäriin tai kylppäristä ulos. Muuten potkiminen on yhtä tyhjän kanssa, sillä lentomatka on niin lyhyt.). Voi mikä onni oli kuunnella niiden riemukasta kopinaa asfalttia vasten! Pelkästään siitä ilosta valitsin pidemmän reitin kauppaan, ja aurinko paistoi koko matkan saappaitteni ylle.

Asiasta toiseen: Huh. Jos on juhlinut rankasti, ei aina ole mukavaa muistella edellistä iltaa. Vielä vähemmän mukavaa on katsella kuvia itsestään, jotka on otettu edellisenä iltana. Kaikista vähiten mukavaa on nähdä oma kuvansa internetissä, jollain bilesivustolla... Ja niin minulle kävi tänään. Perjantaina roikuin urheasti kirjastolla kaverini kanssa yhdeksään asti illalla. Laura tuli luokseni syömään joskus kymmenen aikaan illalla, ja lähdimme loppupeleissä kahdestaan jamittamaan lähiklubiin. Tulin sitten kotiin kello kahdeksalta aamulla. Ja tuosta on todisteena valokuvia internetistä, jollain "Ranskan parhaat bileet" -tyyppisellä sivustolla. Not so good. Mutta lauantaina ylitin itseni ja menin lenkille, joten olen aika ylpeä itsestäni! (tänään on sunnuntai. Tuollaiset suurteot pitävät mielen korkealla pitkään.)

Ja vielä kolmanteen: olen vasta hiljattain löytänyt asoksen nettikaupan, ja voih! Kuinka saatoinkaan elää ennen ilman! En tosin ole vielä ostanut mitään, mutta suunnitelmissa on vaikka mitä (ihan heti lottovoiton jälkeen). Tämän hameen haluaisin kevättä ajatellen:

Ja jonkun näistä Wieniin:

En oikein tiedä mikä näistä näyttäisi eniten wieniläisten cocktailkutsujen mekolta. Toisaalta asun pitäisi myös viestittää seuraavaa sanomaa kanssajuhlija/kilpakumppaneilleni: I'm gonna do some serious ass kicking tomorrow. Onhan kyseessä sentään kansainvälinen välimieskilpailu...

Ja kuvat siis www.asos.com

Kiva päivä!

2008-01-30T08:20:00.000+01:00

Oukhei, elämässäni on tänään tapahtunut kaksi kivaa asiaa ja yksi tyhmä (ja samalla ilmaisukykyni on laskeutunut viisi vuotiaan tasolle)

1) JEEEHEEE, joku otettiin traineeksi isoon jenkkiasianajotoimistoon Pariisiin, international arbitration departmentiin. Dream come true (tai siis olisi, jos ne pirulaiset vielä maksaisivat kunnon palkkaa.). Joku olen siis minä. Tämä tarkoittaa sitä, että olen vielä ainakin heinäkuun alusta joulukuun loppuun täällä. Jei. Kai. Täytyy miettiä miten voin pukeutua kivasti jakkupuku/suorat housut/kauluspaita-lookiin päivästä toiseen... Onkohan se mahdollista?

2) Näiden hyvien uutisten johdosta kävin ostamassa kahdet kengät yhteensä 30 eurolla, joiden ovh. oli yhteensä 90 euroa. Jippijei.

3) Tyhmä asia: Ääliöputkimies ei ole vieläkään käynyt, vesi on ilmeisesti vaurioittanut kylppärin seiniä. Paska. Soittaessani sedälle hän ilmoitti unohtaneensa minut täysin.

Olen löytänyt uuden sarjan, nyt kun Desperate Housewives, Grey’s Anatomy, Sinkkuelämää ja Frendit on kaikki katsottu: Dharma&Greg. Ei yhtä hyvä kuin neljä edellistä, mutta pitää minut kuitenkin valveilla puolen yötä.

Olipas syvällinen postitus.

Tässä on kuva yhdestä ihmeestä, jota todistan päivittäin: ranskalaiset opiskelijat jonottavat ikuisuuuksia päästäkseen sisään kirjastoon.

Blues in the City

2008-01-27T16:08:00.000+01:00

Katsoin juuri Sinkkuelämää-sarjan kuudennen tuotantokauden ja minulla on hassu olo. Tuossa tuotantokaudessahan Carrie on Pariisissa ja potee koti-ikävää. Jotenkin tutun ja turvallisen kaipuu tarttui minuunkin, vaikka olenkin jo ollut täällä jonkun aikaa ja ystäväpiiri ym. kuviot ovat vakiintuneet. En niinkään kaipaa Suomea, vaan ystäviäni ja elämäntapaani siellä (ja vähän myös suomalaista suklaata ja ruisleipää). Tosin tähän saattaa tietysti vaikuttaa se, että olen Suomessa aina lomalla, kun taas täällä velvollisuuksien (i.e. opintojen) parissa. Tosin tämä coup de blues saattaa olla seurausta vilkkaasta viikonlopusta, jonka jälkeen olen yhtäkkiä yksin. Perjantaina olin tyttökavereiden kanssa Pariisin yössä ja pääsin kotiin kello kuudelta. Lauantaina heräsinkin sitten yhdeltä iltapäivällä... Aika hyvä tulos mielestäni.

Kaksi kaveriani ovat ottaneet tavoitteekseen tustua joka viikonloppu yhteen Pariisin puistoista ja tänä viikonloppuna oli vuorossa Luxembourgin puisto, jonka vieressä asun. Sain siis kunnian liittyä tähän puistovalloitukseen ja lauantaina kolusimme pari tuntia tätä Kolmesta Muskettisoturistakin tuttua puistoa. En tullut ottaneeksi kuvia, täytynee korjata asia piakoin, kyseessä on meinaan sen verran hieno paikka. Kutsuin itseni kaverilleni lounaalle (kello viideksi...), ja sain samalla tuon kyseisen Sinkkuelämän tuotantokauden lainaksi. Sen parissa menikin sitten lauantaiyö, kun vihdoin päädyin ”lounaalta” kello kahden aikaan aamulla kotiin. Viikonloput onnistuvat aina sekoittamaan päivärytmini täydellisesti! Pääsen nukkumaan kello kolmen ja kuuden välillä ja herään kello yhdentoista ja kahden välillä. Maanantaiaamut ovatkin sitten rattoisia... Toivottavasti tämä kuulostaa jonkun muunkin mielestä tutulta, enkä ole aivan yksin rappiolla!

Luxembourgin puiston puurivit ovat pelottavan suoria!

Mika ja alex, puistokävelyseurani.

Sinkkuelämää on siitä inhottava sarja, että sitä katsoessa haluaa aina lähteä ostoksille! Tai oikeastaan minun ei niinkään tee mieleni lähteä ostoksille, kuin omistaa kaikki maailman ihanat vaatteet. Tosin en ole ihan varma olisivatko luomukset yhtä hyvännäköisiä minun päälläni (koko 38) kuin Carrien päällä (koko 32). Oijjoijoi, mutta katsokaa nyt näitäkin kuudennen tuotantokauden kuvia! Ah! En tiedä missä käyttäisin kaikkia noita ihania mekkoja, mutta väliäkö sillä!

http://www.hbo.com/city/look/

Haluaisin vielä pikaisesti purkaa mieltäni yhdestä yhteiskunntamme syvimmistä ongelmista: miksimiksimiksimiksimiksi kaikkein ihanimmat kengät ovat korollisia? Tai oikeastaan kysymykseni on väärin aseteltu. Miksi korot tekevät kengistä usein niin paljon kivemmat kuin korottomista? Olen pitkä. En mikään ihan tolkuttoman pitkä, mutta pitkä kuitenkin. Korot jalassa olen pidempi. En siis ikinä käytä korollisia kenkiä. On vääryyttä, että on olemassa niin paljon kauniita korollisia kenkiä, katsokaa nyt Sinkkuelämää-tyttöjenkin jalkoja. Tiedän, että on ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että naisen tulee aina käyttää korkoja (terveisiä Riikalle... =), mutta en mielelläni kulje Pariisissa ”171 senttiä+korot”-pitkänä, kun suurin osa väestöstä on puolet siitä. (Kylläkyllä, Pariisissa suurin osa ihmisistä on noin 85-90 senttisiä. Täällä ei olla kovin pitkiä =).

Mutta katsokaa nyt näitäkin sulottaria... Ja kaikki alennettuja www.laredoute.fr :ssä. Pyh.

Vielä lauantaipäivän asu pikaisesti: Ruskeaa ja valkoista. Neule Mangosta (Pariisi), toppi Promodista (Pariisi), farkut Vero Modasta, Converset jostain.Laukku kirpparilta (minulla on tästä isompi –ja kivempi- versio, jonka olen saanut isoäidiltäni, mutta jota yritän vähän varoa), korvikset H&M ja kaulakoru Nizzasta, jostain pikkukaupasta. Pahoitteluni kuvien laadusta, ne on otettu kännykällä. Kamera oli hukassa, mutta löytyi onneksi (kaapistani). Ja saatuani Suomesta hitusen huolestuneen puhelun tämän kuvan johdosta, haluaisin tarkentaa etten ole raskaana, enkä edes kovasti lihonut. Paita vain roikkuu hassusti (yeah, right.)

Ja perjantain, vaikk'ei tästä juurikaan saa selvää (tämäkin on kännykällä otettu kuva): Paita Kookaï, pikee Zara, koru italialainen pikkutori, Farkut Esprit ja ne samat vanhat JonaK:n saappaat Pariisista.

Sekamelska postitus

2008-01-24T22:03:00.000+01:00

On se kyllä kumma juttu kuinka jotkut marssivat ulos luentosalista ja muistavat heti kaiken, mistä on puhuttu. Toisilla taas ei ole hajuakaan luennon aiheesta. Minä kuulun yleensä näihin "toisiin". Tosin selailin tänään joitain muistiinpanojani esitelmää varten ja saatoin keksiä syyn tähän muistini vajaavaisuuteen: tuppaan aina välillä piirtelemään paperini täyteen. Eikä se ilmeisestikään edesauta oppimisprosessia. Alla viime viikon kv kauppaoikeuden (vas.) ja kv sopimusoikeuden luentomuistiinpanot. Kyllä minä johonkin keskityin!

Oikeastaan tämän päiväisessä postauksessa on kaksi pointtia: 1)vikistä päivän rankkuutta 2)hehkuttaa uutta ihanaa takihkoani (eli melkein takkiani. En oikein tiedä miten määrittelisin sen).

Siis ensin tästä päivästä (ainoastaan takihkosta kiinostuneet selatkoon suoraan alas=): minulla oli tänään tapaaminen yhdessä toimistossa kello 18.30. Tulin jo neljäksi kotiin, jotta ehtisin laittaa itseni pieneksi (musta hoikentaa...) ja sieväksi. Peseydyttyäni, kuivattuani hiukset, kerättyäni tarpeelliset paperit ja pukeuduttuani, meikkasin hieman viime tipassa ja tietenkin pudotin ripsiväriharjani (Miksi näin käy aina kiireessä!!!! Kiireessä onnistuu myös yleensä maalaamaan puolet luomesta ripsivärillä...Älytöntä, luulisi nyt sen verran osaavan tähdätä.). Kiroillen möngin nostamaan sitä ja huomasin, että vessani lattialla, seinän vieressä oli soma pieni vesilammikko. Ja tarkemmin katsottuna yhdestä pienestä putkesta suihkusi iloisesti vettä.
Asuntoni oli kuin pommin jäljiltä viskottuani kaikki vaatteeni kiireessä pitkin poikin. En siis halunnut soittaa kiinteistövälittäjälle, jotta hän tulisi käymään.

Soitin putkimiehelle. Hän ilmoitti olevansa vapaa seuraavana aamuna. En siis voinut muuta kuin ilmoittaa kiinteistövälittäjälleni ja ryhtyä hysteeriseen tavaroiden raivausoperaatioon kauluspaidassani ja suorissa housuissa. Kiinteistövälittäjä pyysi minua tuomaan hänelle avaimet tai odottamaan kello seitsemään, jolloin hän voisi tulla käymään. Lähdin viemään avaimia, enpä juuri muutakaan voinut. Tässä vaiheessa kello oli jo 17.50. Ennen lähtöäni soitin toimistoon ilmoittaakseni, että saatan myöhästyä hieman. Vastaanoton neiti pyysi jättämään puhelinnumeroni, jotta herra, jonka kanssa minulla oli tapaaminen voisi soittaa minulle takaisin. Matkalla ihmettelin kun puhelua ei kuulunut. Kaivoin kännykkäni esille huomatakseni, että olin ottanut vahingossa väärän puhelimen mukaani (minulla on sekä suomalainen että ranskalainen numero, molemmille samanlaiset puhelimet), eli minua ei mitenkään saisi kiinni. Saavuin toimistolle juuri ja juuri ajoissa, hikisenä ja räjähtäneenä. Onneksi tapaaminen meni edes jota kuinkin siedettävästi, mutta huhhuh mitä ravia kirmailin koko iltapäivän!

Muttamutta, sitten jotain, joka pelasti tämän iltapäivän: harmaa (juujuujuu, harmaa) takkisysteemi, jonka ostin -70% alesta tattarataa... 17 eurolla. Se sopii kivasti vähän hienompiinkin tilaisuuksiin, joita varten minulla toistaiseksi ei ollut mitään. Nämä itse räpsityt (yksi peilin kautta...tulee ihan irc-galleria mieleen:) kuvat eivät ehkä ole kuvamaailman parhaimmistoa, mutta niistä saa varmaan jonkunlaisen idean takista.

Moraalinen krapula

2008-01-23T21:19:00.000+01:00

"Give the award to 10 people whose blogs bring you happiness and inspiration and make you feel happy about blogland. Let them know by posting a comment on their blog so they can pass it on. Beware you may get the award several times."

Tämä tipu on tänään niin iloista siipikarjaa, ettei kukaan. Mahtava muotiagentti sekä Jonna (HAH!HAH! Tein elämäni ensimmäistä kertaa hyperlinkkejä! HAH!) palkitsivat minut "you make my day" -ansiomerkillä.
Nyt on tilanne sellainen, että minä olen vasta pyörinyt niin vähän aikaa (ja sen verran passiivisesti) tässä ihmeellisessä blogien mikä-mikä-maassa, että aion vähän pantata. Bumerangina lähtisi sama maininta molemmille takaisin, mutta se ei liene pelin hengen mukaista. Kehun siis muuten vaan: aivan mahtavia tekstejä (ja kuvia), luen joka kerta yhtä ilolla näitä luksusluokan blogeja!

Ainoa kenelle nyt pistän viestin eteenpäin on Milano , joka kertoilee riemastuttavasti italialaisen kylän elämästä. Muut yhdeksän panttaan ja lähden ristiretkelle riemuisaan blogimaailmaan tavoitteenani bongata helmet, joita ryhdyn seuraamaan.

Pääsin tänä aamuna vihdoin kaupungille pyörimään alennusmyynteihin. Oli kuin emoalus olisi kutsunut minut kotiin, kun astuin ensimmäiseen kauppaan: puolet Kookaïsta oli alennettu -50 %:lla. Voi sitä onnea! Jo pelkästään punaisten ”soldes” -lappujen näkeminen sai minut hyvälle tuulelle, saati sitten vaatteiden koskettelu, kokeilu ja haistelu (uudet vaatteet tuoksuvat ihanalle!). Kulutettuamme tunnin – ja muutaman hassun euron – kyseisessä kaupassa, suuntasimme ystäväni kanssa kohti seuraavaa maanpäällistä taivasta. Kadulla minulle tuli kuitenkin hieman vaivautunut olo, sillä joka toinen nainen tuntui tuijottavan minua. Perussuomalaisena olin tietenkin heti varma, että raahaan vähintäänkin metrin pituista vessapaperin palaa perässäni tai minulla on musta rispiväriviiva poskessa. Ystäväni piiiiiiiitkien vakuuttelujen jälkeen (kiitos Ophélielle kärsivällisyydestä...) uskoin vihdoin, ettei minussa ollut mitään erikoista ja jatkoimme matkaa. Olimme jo kuluttaneet yli puolet päivän budjetistamme, joten suuntasimme kohti Morgania, sillä sieltä emme juuri koskaan löydä mitään kivaa (liikaa hiluja ja rimpsuja). Siellä sama tapahtui taas: myyjätyttö tuijotteli minua, kun kuljin vaatehyllyjen välissä. Kun olimme lähdössä, hän pysäytti minut ja tiesin saavani vihdoin selville mikä minussa oli vikana. Yllätyksekseni hän ryhtyikin kehumaan huiviani ja halusi ehdottomasti tietää mistä se oli peräisin! Jatkoin matkaa nenä pystyssä ja hymyilin kuin aurinko jokaiselle vastaantulevalle tuijottelijalle.
Huivini/shaalini, jota ihailtiin.

Ja nyt illalla tätä kirjoittaessani fiilis on vähän toinen, sillä: Uh, olen pahoinvoiva. Tämä on seurausta itsetuhoisesta tavastani käydä pari kertaa kuukaudessa kaupassa ostamassa mitä päähän pälkähtää ja syödä kaikki moska kerralla, periaatteella ”minä ansaitsen tämän”. Teen näin tenttikausina kun on oikein rankkaa, tenttikausien jälkeen kun olen päässyt vaikeasta putkesta, sellaisena päivänä kun en ole ehtinyt syödä ja nälkä kalvaa vatsaa, tai muuten vain jos minusta tuntuu, että ”ansaitsen” pienen herkkuhetken. No, ainakin ansaitsen sen jälkeisen ähkyn, jos en muuta. Tänään minun oli saatava brietä. Kävelin vesisateessa sateenvarjotta kaupan kautta kotiin ja ostin brietä, omenia, blinejä ja blinien päälle erilaisia möhkiä sekä pähkinöitä ja rusinoita. Humps vaan, ja kaikki oli kadonnut.
Tämän lisäksi minua vaivaa moraalinen krapula, vaikka ostin päivällä ainoastaan kaksi paitaa, joita oikeasti tarvitsin paitatilanteeni ollessa hitusen huolestuttava. (ok, ja yhden hihattoman villapolon, jota en välttämättä tarvitse, mutta joka oli kiva ja maksoi 8,5 euroa). Ja silti minulla on huono omatunto, kun tiedän että vuokra kolkuttelee ovella. Tarvitsisin myös ihan matalakorolliset kengät, mutta en edes halunnut mennä kenkäkauppoihin. Ja tämäkin tarve on todellinen, sillä minulla on tiedossa kahdet cocktailkutsut, toiset helmikuussa Pariisissa ja toiset maaliskuussa Wienissä. Minulla on kaunis hopeanharmaa mekko (meinasin tänään Kookaïn -50%:n alennusmyyntilappujen edessä sortua 44 euron ihanaan mekkohörsytykseen, mutta tilini saldo kertoi, ettei nyt ollut sen aika), mutta ei minkäänlaisia kenkiä (tai hyvä on, ollanpa rehellisiä: minulla olisi varmaan kymmenen vaihtoehtoa. Mutta ne kaikki ovat Suomessa ja minä Pariisissa). Tästä huolimatta, en edes sovittanut ainuaakaan paria. Taidan olla kipeä.

Tällä kadulla on lähin ruokakauppani. Välillä tekee hitusen mieli eksyä vaateostoksille...

Ryppykammoiset: silmät kiinni, älkää katsoko tätä kuvaa! Tähän Gina Tricotin mekkoon tarvitsisin kengät. Löysin aika kivat hopeiset, satiiniset, joissa oli rusetit. Toisaalta olisi hauskaa laittaa jotkut vähän värikkäämmät kengät piristämään kokonaisuutta, mutta en ainakaan vielä osaanut inspiraatiota.

Hmmmmm... ehkä minun vaatekaappini kaipaa väriremonttia. Vaatteeni tuppaavat olemaan mustia, ruskeita, valkoisia tai harmaita. Onneksi sekaan mahtuu vähän keltaista ja turkoosiakin, jottei ihan kuolisi tylsyyteen...
Molemmat näistä paidoista ovat Kookaïsta, -50%. (muistaakseni 25 ja 35 euroa, tai jotain sellaista). Oikeanpuolimmaisessa on alla H&M:n t-paita (Jonna tunnistanee omansa)

Juu, ruskeaa... Tämä neuletoppipolosysteemi on Mangosta (8,45e!!!) ja näyttää aika ankealta roikkuessaan henkarissa. Mutta se on oikeasti ihan vekkuli päällä, ja siitä saa kaikenlaisia hauskoja juttuja aikaan yhdistelemällä.

OKOKOKOKOKOKOKOKOKOKOKOKOK ostin myös ruskean kietaisutopin. Tämä asianajotoimistossa ravaaminen on ilmeisesti kaivanut minusta esiin varsinaisen konservatiivipukeutujan, en aina ole näin tylsä!!!!

Olemisen sietämätön keveys

2008-01-20T18:38:00.000+01:00

Ah, mikä viikonloppu! Torstaina mieletön kiire ja koulustressi saivat hetkellisen lopun, kun kello 18.00 palautin tämän jakson viimeisen työn. Nyt olen viikon ”lomalla” (vain yksi esitelmä tehtävänä) ja aion ottaa ilon irti. Viikonloppuna olen nukkunut, syönyt, lukenut ja käynyt ulkona.

Perjantaina näin vanhoja nizzalaisia kavereitani, jotka ovat päätyneet minunlaillani Pariisiin. Ennen heidän tapaamistaan kävin ystävälläni Ophéliella syömässä ja parin viinilasillisen jälkeen olimme mahtivedossa. Kikatellen ja kiljuen menimme metrolla tapaamispaikkaan (vain tunnin myöhässä).

Pariisissa törmää ihmisiin, joita ei luultavasti tulisi ikinä tavanneeksi Helsingissä. Olen tavannut taiteilijoita, laulajia, näyttelijöitä, runoilijoita... ennen joulua eräs valokuvaajatuttumme kutsui meidät tutustumaan juuri hankkimaansa studioon, jossa kävi ilmi, että hän kuvaa mm. Brasilian ja Espanjan Vogueen. Perjantaina seuraamme liittyi kaverimme kaveri, ”maailman kaunein poika” -Alexandre. Puhuimme opinnoistamme ja Alexandre oli melko hiljainen. Kysyin siis kohteliaisuudesta mitä hän puuhaa. No, Alexandre on malli, ja takana on vähän hiljainen kausi, kun muotiviikot olivat ohi. Viimeksi hän on ollut Kenzon ja Armanin catwalkeilla. Onneksi kesämuodin catwalkit ovat taas käynnissä, niin eivät Alexandre-parankaan päivät (ja illat) käy pitkäksi. Tulin yhtäkkiä todella tietoiseksi vaatteistani.

Ophélie tuli luokseni yöksi ja kävelimme (taas kerran kikattaen ja kiljuen) McDonald’sin kautta luokseni, herätäksemme seuraavana päivänä kello 12.

Lauantai-iltana oli taas uloslähdön aika. Olimme istuskelemassa lounge-barissa ja näimme jotain, joka sai aikaan mahtavan väittelyn välillämme: viimeisillään raskaana oleva nainen ravasi vähän väliä tupakalla. Minä ja Sophie olimme sitä mieltä, että vastaava käytös on anteeksiantamatonta. Ophélie taas kohautteli olkiaan, ilmoitti ettei pitänyt sitä tippaakaan shokeeraavana ja pyöritteli silmiään Sophien kertoessa sata kertaa kuultuja lääketieteellisiä todisteita tupakan haitoista sikiölle. Erosimme siis asteen kiukkuisina, mutta nukuin silti kuin pieni vauva kello kahteen asti. Mahtavaa!

Ophélie, Sophie ja Mojitot Le Blocissa

Höpöhöpöosuuteen (koska kaikki yllä oli silkkaa syväluotaavaa pohdintaa)

Zion poponi ja H&M:n pilkkupolvisukat (joissa rusetit takana, oih!) pelastivat perjantain asukriisini:

Kulahtanut Zaran takkini (jonka tosin ostin vasta viime syksynä, mutta laatu ei tainnut olla mitään ihan huippuluokkaa...) sai uutta ilmettä InWearin alesta löytyneellä vyöllä ja 2,5 euron kirpparilaukulla:

Työhaastattelu aavekaupungissa

2008-01-17T15:24:00.000+01:00

Luxembourg ei muuten sitten ole mikään bileparatiisi. Tiistaiaamuna lähdin junalla tähän pankkimaailman keskukseen työhaastattelua varten. Saavuin paikan päälle kello yhdeltä ja haastatteluni alkoi vasta viideltä, joten minulla oli aikaa tutustua kaupunkiin. Luxembourg on erikoinen (diplomaattinen versio sanasta ”outo”). Ensinnäkin, vierivieressä oli pieniä herttaisia piparkakkutaloja ja isohkoja uusia lasihökötyksiä, vailla minkäänlaista harmoniaa (tosin tässä saattaa nyt olla pieni ”pata kattilaa soimaa” –tilanne, sillä en ole aivan varma Helsingin arkkitehtuurin harmoniasta. Mutta ilmeisesti meillä päin yritetään). Toiseksi, missään ei ollut ketään. Kävelin söpön pienen aukion läpi, jolla oli kaupungintalo ja turisti-info. Aukiolla ei ollut ketään. Lähdin kulkemaan pitkin pikkukujia ja vartin päästä vastaani tulivat ensimmäiset ihmiset. Kun tähän lisää vielä harmaan sään ja tihkusateen, voitte kuvitella, että kaupungissa oli asteen aavemainen tunnelma.

Kauppakadut olivat hitusen eläväisempiä, mutta -70% kylteistä huolimatta suurin osa liikkeistä odotti turhaan asiakkaitaan. (Käytin tilaisuutta hyväkseni ja ostin viidellä eurolla topin.)

Pyörittyäni aikani, lähdin suunnistamaan kohti toimistoa, jossa minulla oli työhaastattelu. Kerroin vastaanotossa, että minulla oli tapaaminen herra X:n ja herra Y:n kanssa. Muuten ihan hyvä, mutta Y oli neiti. Toivottavasti vastaanoton tytön mielipidettä minusta ei tiedustella päätöstä tehtäessä... Haastattelu meni kahta tilannetta lukuunottamatta ihan mukavasti. Nämä kaksi hetkeä ovatkin sitten kertomisen arvoisia.

1) Herra X: ”Ymmärtänette, että aloittelevien työntekijöiden työajat eivät ole samat kuin pitkään talossa oleiden.” Minä: ”Kyllä, totta kai. En erityisemmin pelkää työntekoa ja joka tapauksessa olen tottunut tekemään pitkää päivää.” Herra X: ”Hyvä, eli teillä ei ole mitään sitä vastaan, että vapaille viikonlopuille on heitettävä hyvästit, eikä toimistolta yleensä pääse lähtemään ennen yhdeksää?” Minä: ”Kä.....” Kyllä, sanavalintani oli ”kä”. Ei ehkä kovin osuvaa, mutta en sillä hetkellä järkytykseltäni saanut muutakaan suustani ulos.

2) CV:ssäni lukee kielitaitoni kohdalla: saksa, taso ”scolaire”. Eli koulusaksa. Eli huono saksa. En ole kuullut, enkä puhunut sanaakaan saksaa viiteen (5) vuoteen. Kun kello alkoi lähetä kuutta ja ajattelin jo, että kaikki oli mennyt ihan mukavasti, Herra X kysyi sopiiko minulle, että vaihdamme kielen saksaan. Tiesin Herra X:n olevan saksalainen ja neiti Y:n luxembourgilainen. Eli vastapäätäni oli kaksi ihmistä, joille en voisi solkottaa saksalaisella aksentilla sujuvasti siansaksaa ja väittää lausuneeni juuri ulkoa Saksan perustuslain. Kävin pikaisesti päässäni läpi vaihtoehtoni, joita sillä hetkellä keksin kolme: a) vastaan ei, totean että oli kiva käydä kääntymässä ja livistän paikalta niin nopeasti kuin kintuistani pääsen, b) esitän kammottavaa yskän kohtausta ja puhkun rohinan välistä, että muuten minulle kävisi hienosti, mutta nyt on vähän huono hetki, jos vaikka puhelimitse sitten myöhemmin? c) vastaan kyllä ja häpäisen itseni.

Vastasin kyllä. Ja joku ylempi voima lähetti ilmeisesti saksalaisen enkelin supisemaan korvaani, sillä selviydyin jota kuinkin kunnialla. Mongerteluni jälkeen Herra X katsoi Neiti Y:tä ja totesi, että sehän meni ihan mukavasti ja että he olivat kuulleet paljon huonompiakin esityksiä. (Haluaisin välittää viestin heille, jotka ovat näiden huonompien esityksien takana: OIKEASTI?????? Laitoitteko oikeasti CV: seenne puhuvanne saksaa?????)

Haastattelun loputtua kirmasin pikapikaa viimeiseen Pariisiin lähtevään junaan (kello 19.12. Luxembourg ei ole mikään julkisten kulkuvälineiden paratiisi) ja nyt odottelen vastausta.

Luxembourgissa on hieno linna

Herttainen aukio (tyhjillään). Pahoittelen kuvien rajausta, mutta puolustaudun sillä, että minulla oli todella kylmä ja paljon tavaraa. Sen lisäksi satoi, joten räpsin vähän minne sattui.

Kaupungintalo herttaisella aukiolla

Kummallisen seimikaupan ikkuna

Ruuhka-aika vanhassa kaupungissa. Luxembourg näyttää paikoitellen ihan Disney-kaupungilta!

Luxembourgissa oli maailman siistein leikkipuisto: laivan sisällä oli liukumäkiä, kiipeilytelineitä, köysiratoja ynnä muuta mukavaa.

Päivän päätähti: viiden euron luxembourgilainen toppi.

Yliopiston luottojuoppo ja vauvakutsujen ohjelma

2008-01-13T21:03:00.000+01:00

Eilen illalla, kun astuin yliopiston lukusalista ulos, minua tervehti vanhan viinan haju. Ajattelin, että viemäreissä täytyi olla jotain vikaa, tai sitten perjantai-ilta oli jättänyt minuun pysyvämmät jäljet kuin olin osannut kuvitellakaan. Kuljin pitkin tyhjää käytävää ja haju voimistui voimistumistaan. Astuin palo-ovista portaisiin ja olin törmätä humalaiseen, joka kuori tyynesti mandariinia tiedekuntamme kolmannessa kerroksessa. No, eipä siinä mitään, lauantaisin yliopistolla on tilaa.
Kyseessä oli yliopistomme luottojuoppo, joka asustaa kirjaston ja tiedekuntarakennuksen välisellä kadulla. Joka aamu hän käy hakemassa Metro-lehden kirjaston ovelta, lukee uutiset ja täyttää ristisanatehtävät. Ilmeisesti akateeminen henki on tarttuvaa.

Asiasta toiseen: Haluaisin tässä välissä päästää ilmoille yleisen hätähuudon: mitä ohjelmaa voi järjestää babyshoweriin? Yksi parhaista kavereistani on raskaana, ja meidän on siis hyvinä ystävinä järjestettävä vauvakutsut. Eli: tyttölauma, vaippakakkuja ja vauvapuhetta. Luvassa eivät välttämättä ole mitkään vuoden villeimmät bileet, etenkin kun paikalle on tulevan äidin toiveesta kutsuttu sekalainen lauma ihmisiä, joiden yhteensopivuus ei ole huippuluokkaa. Päätimme siis, että tilaisuus kaipaa ohjelmaa. Mutta mitä??? Toistaiseksi paras numero, jonka olen keksinyt on ”tunnista kenen julkkiksen vauva-palkintona rintapumppu” –peli, enkä ole ihan varma onko se seuraleikkien eliittiä. Ideoita otetaan siis vastaan!

Sitten päivän vaateosastoon:
Sunnuntai on paras päivä shoppailla, sillä kaupat ovat kiinni. Tosin kulmillani on melko helppo vastustaa houkutuksia myös kauppojen ollessa auki, hinnat kun eivät aina tunnu istuvan opiskelijabudjettiin. Alla on kuva kadullani olevan vaatekaupan näyteikkunasta, jossa on aina esillä jotain, johon ihastua.

Nyt vasemmalla oleva kokonaisuus inspiroi minut viettämään lauantaipäiväni tällaisissa vaatteissa:

(Kiinnostuneille: Saapat JonaK Pariisi, hame Naf Naf Pariisi, Poolo H&M ja koru Lindex)

Muotiblogi vs. blogiblogi

2008-01-13T14:23:00.000+01:00

Olen löytänyt sisäisen rauhan blogini suhteen. Blogiani lukee ymmärtääkseni kolme ihmistyyppiä (siis minähän en kategorisoi ihmisiä!): 1) Ystäväni, joita kiinnostaa kaikenlainen hömppä etenkin koskien Pariisin muotia 2) Sukulaiseni, joita ei voisi vähempää kiinnostaa kaikenlainen hömppä, varsinkaan koskien Pariisin muotia ja jotka haluavat pikemminkinkin lukea kuulumisiani 3) Muutama satunnainen bloggari, joita kiinnostaa mikä ketäkin. Tosin tämänkin lukijatyypin kohdalla olen taipuvainen uskomaan, että Pariisi ja vaatemaailma kiinnostavat enemmän kuin tuulimaailma.

Mieltäni on kalvanut kysymys siitä, miten saisin tyydytettyä kaikkien toiveet. Ja olen keksinyt ainakin jonkun näköisen ratkaisun: blogimerkintäni tulevat koostumaan kahdesta osiosta. Ensimmäisessä on päivän/viikon/kuukauden teksti (riippuen kirjoitusaktiivisuudestani) ja toisessa päivän/viikon/kuukauden vaate- tai muu materiahömppä.

Ja tyylilleni uskollisena: aloitan päätökseni täytäntöönpanon huomenna. Tai viimeistään ylihuomenna.

Turvavaate ja terroristiuhka

2008-01-11T09:24:00.000+01:00

Nimestään huolimatta tämän kertainen blogitekstini ei keskity kypäriin, turvakenkiin ja kuulosuojaimiin. Ei siksi, etteikö niistä olisi varmasti paljon mielenkiintoista kerrottavaa, ne eivät vain toistaiseksi kuulu päivittäistavaroihini. Tosin tilanne saattaa muuttua, sillä Pariisissa on jonkin asteen terroristiuhka, kaupunginjohtaja on asetettu tiukennettuun suojelukseen ja Al Qaïda on ilmoittaunut haluavansa tuhota Sarkozyn. Eli tällaisia leppoisia tunnelmia täällä päin.
Mutta siis, itse asiaan: turvavaatteisiin. Jokaisella taitaa olla yksi ”maailman mukavin vaate”, jossa on mukava pyöriä kotona kun tietää, ettei lähde minnekään eikä kukaan ole tulossa kylään. Kyseessä on yleensä ruma rätky, jossa ei ikimaailmassa kehtaisi laittaa nenää oven ulkopuolelle. Minun turvavaatekaappini sai joululomalla uuden tulokkaan, johon olen jo uskomattoman kiintynyt: äitini – tai luultavasti isoäitini – vanhan villatakin. Takki henkii mukavuutta, lämpöä ja kodin turvaa. Se on täyttä villaa, jota suurin osa keinokuituräteistäni ei ole ikinä nähnytkään. Se lämmittää siis ihanasti miniyksiössäni, jonka yksinkertaisista ikkunoista tuuli puskee sisään.
Eikä se edes ole ruma, mikä on muille turvavaatekaappini vaatteille aikamoinen järkytys. Nytkin istun se päällä kirjoittamassa tätä (vaikka totta kai minun tulisi olla vääntämässä graduani). Turvavillatakki päällä terroristiuhat, ynnä muut huolet tuntuvat maailman kaukaisimmilta asioilta. En taidakaan enää ikinä ottaa tätä pois päältäni (paitsi ehkä tulevia työhaastatteluja varten. Saa nyt nähdä.).

Pidennetyn ostotapahtuman iloja ja suruja

2008-01-10T18:03:00.000+01:00

Tyhmä, tyhmä blogiharrastus. Olen hallinnut hienosti ostoksiani. Lähinnä siksi, että rahanpuutteeni on yhä sitä tasoa, että jatkan itseni ravitsemista riisillä ja purkkimaissilla. Mutta nyt mieleni tekee uutta digikameraa. Olen toki havitellut moista laitetta jo jonkin aikaa, mutta blogin myötä haave on kasvanut tarpeeksi ja lähenee jo pakkomiellettä. Tosin en voi ainoastaan syyttää tästä uutta blogiharrastustani, vaan syyttävä sormi on myös käännettävä kohti entistä kameraani, joka katkaisi hyvin toimineen suhteemme pari viikkoa sitten ja kieltäytyy menemästä päälle. Oikeastaan haluaisin oikein kunnon digijärkkärin, mutta ajattelin pysyä haaveissani realistisella tasolla ja tyytyä johonkin perusvehkeeseen. Se, mikä tekee tämän tyyppisistä ostoshaaveista hauskan on, että niiden toteuttamiseen menee aikaa. Jos haluan vaikka ostaa mustat saappaat, minulla on usein tietty idea siitä, mitä haen. Tämän idean kanssa pyörin kaupoissa ja joko löydän sitä vastaavat saappaat, tai sitten haaveeni muokkautuu löytämieni saappaiden mukaiseksi (tosin tässä vaiheessa minun on myönnettävä, etten vieläkään ole ihan vakuuttunut ovatko Zio-saappaani kivemmat kuin Espritin beiget, jotka löysin alennuksesta, mutta jotka jätin ostamatta sopivan koon puuttuessa. Eli haaveen mukautumisteoriani ei ole vielä aivan absoluuttisesti todistettu).
Mutta digikameran osto on aivan toista. Ensin annan itselleni budjetin. Sitten surffailen netissä vertaillen kameroita, jotta löydän parhaan budjettiini istuvan kameran. Sen jälkeen totean, että vain muutamalla kympillä enemmän saan hitosti paremman laitteen. Joten muokkaan hieman budjettiani. Jolloin tajuan, että minulle aukesivat kokonaan uudet markkinat ja surffaan uudelleen netissä vertaillen uuden budjettihaarukan kameroita. Usean vertailun – ja apusoiton isälle – jälkeen päädyn johonkin vehkeeseen. Tämän jälkeen etsin halvimman tarjouksen kyseisestä kamerasta ja vihdoin ostan sen. Kyseinen ostotapahtuma kestää siis kaikkineen helposti viikon (tai kuukauden, jollei rahatilanteeni koe ihmeparannusta) ja odottaminen, jossa tavallisesti olen surkean huono, tekee vihdoin hankitusta kamerasta viisi kertaa makeamman palkinnon.

Kaikki tämä pulina sanoakseni, että haluaisin uuden kameran, enkä vielä ole moista hankkinut. Ymmärtänette, että tästä on tulossa pitkä ja vaivalloinen prosessi.

Riisiä ja maissia

2008-01-09T22:25:00.000+01:00

Tehtäköön näin aluksi kaksi asiaa selväksi: 1)asun kopissa. Pariisi on toki ihana ja mukava, mutta aivan hervottoman kallis. Siksipä me opiskelijat majailemme kuin kaniinit koloissaan. 2) Teen koulutyöt aina viime hetkellä. Tällä hetkellä minulla on viikko aikaa saada kaksi isoa työtä valmiiksi. Ei kovin hyvältä näytä, mutta kovasti yritän polskia pinnalle.
Tänä iltana, kun tulin koulusta kotiin minua odotti masentava näky: papereita ympäri miniasuntoani. Ei tämä sinäänsä ollut mikään yllätys, itsepähän ne olin sinne levitellyt edellisenä yönä pakertaessani esseen parissa. Suunnistin jääkaapille, joka oli maitopurkkia, juustoraastetta ja muutamaa jugurttia lukuunottamatta typötyhjä. Ja silloin mieleni kirkastui. Olin nimittäin Suomessa lomaillessani päättänyt, että tässä kuussa voisin sijoittaa ruokarahani jalkoihini (ja siis henkiseen hyvinvointiini): olin saanut kesätyöpaikaltani läksiäislahjaksi Zion lahjakortin ja tammikuun aleissa suunnistin tähän Helsingin kenkäparatiisiin. Sieltä mukaani tarttuivat kahdet kengät, yhdet ihanat ihanat saappaat ja toiset ihanat ihanat avokkaat.
Aseteltuani nämä uudet lelut eteeni, puputin tyytyväisenä kanin kopissani kanin ruokaa (riisiä ja maissia, namnam). Välillä on sitten mukavaa olla materialisti.

Ihmeellinen, ihmeellinen virtuaalimaailma

2008-01-09T11:39:00.000+01:00

Vuoden sisällä tietokonetuntemukseni on kokenut mullistuksen: käytän aktiivisesti messengeriä, olen luonut facebook-profiilin ja nyt jopa blogin! Mieletöntä, minusta on tulossa todellinen taitaja. Idea blogista tuli ystävältäni Jonnalta, joka pitää ihanaa blogia (tässä pienen promon paikka: http://dots-dots-jonna.blogspot.com/). Annan hänelle todella aktiivisesti neuvoja siitä, mitä kuvia sinne tulisi laittaa ja mistä kertoa. Jonna-paralla meni hermot, ja niin pienen painostuksen jälkeen päädyin luomaan oman sivustoni. Sitä paitsi, mitä sitä muuta yliopistolla tekisi. Olen tällä hetkellä tiedekuntani kirjastolla Pariisissa, ympärilläni on pelkkiä väitöskirjantekijöitä, jotka keskittyvät intensiivisesti työhönsä. Keskitynhän minäkin.

Tässä lista tavoitteistani blogini suhteen, saapa nähdä saanko täytettyä ne:
1) Kirjoitan ainakin kerran viikossa. Sanottakoon nyt sunnuntaisin.
2) En halua pitää perinteistä "mitä tein tänään"-päiväkirjaa, koska maailmassa on paljon mielenkiintoisempia asioita.
3) Haluan kuvata Pariisia ja elämääni täällä, fiiliksiä, tapahtumia ja vaatteitavaatteitavaatteita.